Etsi
  • Vali

Carriacou - pieniä tarinoita.

Päivitetty: 18. maalisk.

Jälleen kerran voisi tekstin aloittaa - Ihana Carriacou.

On niin paljon hienoja muistoja Carriacousta, ettei oikein tiedä mistä aloittaisi.


Vähän niinkuin olisi lähtenyt maalle kaupungista, kun Grenadalta meni Carriacoulle. Saari on pieni, asukkaita vajaa 10.000, kirkasta vettä, ihania kävelyreittejä, pieniä kyliä ja niin, niin ihania ihmisiä.

Viihdyimme saarella kokonaisuudessaan kolmisen kuukautta. Aina välillä kävimme Grenadalla asioilla. Kohta kuitenkin teki mieli takaisin.

Hillsboroughn edustalla

Carriacoun ympäristössä on muutamiakin somia lahtia joihin ankkuroitua - vähän riippuen tuulista. Kuuluisin ja luonnollisesti ruuhkaisin on Tyrell bay. Sinne mekin suuntasimme ensimmäisellä kerralla. Vesi on siellä kirkasta, palveluja löytyy riittämin koko rantatien verran - ravintoloita, baareja, vihanneskioskeja, rotimyyjiä, pesula, venetarvikeliike, kaksi telakkaa jne. Melko isokokoinen supermarkettikin löytyy Tyrellistä.

(Päivitys vuodenvaihteessa 21-22 tämä Supermarket Alexa on sulkenut muutamia kertoja ovensa sen jälkeen kun sieltä lähdimme, johtuen pandemiasta. Toivottavasti tämä on vain väliaikaista.)


Vihanneskioskit olivat ehkä mieleenpainuvimmat. Oli Rufus, jonka kioskin takana oli kasvimaa. Sieltä hän haki todella tuoretta tavaraa ja hinnat laskivat mitä tutummaksi tultiin. Ja sitten oli Vina.

Ensikohtaaminen Vinan kanssa oli hieman erikoinen. Vinalla on melko iso maapala keskellä kylää rantakadun varressa. Tila on aidattu vähän millä sattuu, taiteellista vapautta käyttäen ja kierrätystä suuresti kunnioittaen. Kulmassa on sitten myyntitiskin kaltainen, joissa ei itse nähty koskaan mitään. Kerran kun siitä vierestä kävelimme näiden hyllyjen takaa kuului hyvin matala, kuitenkin naisen ääneksi tunnistettava ääni. “Hei kultaseni, tarvitsisitko jotain hedelmiä tai vihanneksia?” Hieman pelästyneenä käännyimme äänen suuntaan, mutta mitään ei näkynyt. Kohta hyllyjen yläpuolelle ilmestyivät hienot blingbling aurinkolasit, joista toinen sanka oli jo hävinnyt: “Minulla olisi tänään hedelmiä, sokeriannoonaa. Oletko maistanut?” Kaupat tehtiin ja luvattiin noutaa ne kun kävelemme takaisin kumiveneelle. Vina pakkasikin ne meille sanomalehtipaperiin, koska sokeriannoona on herkkä kolhuille. Hedelmä on hurjan makea mutta melko isotöinen syötävä.



Ankkurointi Saline islandin kupeessa.

Vinan naapuritontilla on sukelluskeskus ja ranskalaisten pitämä ravintola Froggs josta - jos on aamuvirkku - saa myös tiistaisin ja torstaisin croissanteja ja patonkia! Siellä oli myös joinain iltoina elävää musiikkia.

Olimme jo tutustuneet s/y Umadumin Taliin ja Guentheriin. He laittoivat eräänä päivänä viestiä, että tänä iltana kannattaa mennä Froggsiin, siellä soittaa Coran ja Stanin yhtye Ruffanuff. Sinne mentiin ja kuultiin sitten hieman enemmän Coran ja Stanin tarinaa. He ovat purjehtineet reilu 40 vuotta. Välillä pysähtyneet pidemmäksi ajaksi jonnekin tienaamaan vähän rahaa ja sitten taas jatkaneet matkaa. Heidän tarinaansa kannattaa käydä katsomassa ja kuuntelemassa Umadumin Youtube -kanavalta, jossa he haastattelivat Stania ja Coraa

(Päivitys vuodevaihde 21-22 - Cora ja Stan ovat yhä Carriacoulla ja keikkailevat eri ravintoloissa sikäli kun ulkonaliikkumiskiellot antavat myöden).


Juuri tuona kyseisenä iltana sää oli hyvin vaihtelevaa. Sadekuurot menivät vauhdilla yli, hetkeksi taivas kirkastui ennen seuraavan kuuron saapumista. Jouduimme odottamaan puolisen tuntia sateetonta hetkeä palata veneelle. Meillä on aina kuivapussi mukana, kun kuljemme kumiveneellä, koska kannamme mukanamme suunnilleen arvokkainta omaisuuttamme, eli kännykät ja lompakot. Kuivapussin lisäksi meillä on usein myös erilliset minigrip pussit johon laitamme puhelimet. Myös tänä iltana.

Siispä kun sade taukosi, kävelimme kiireesti jollalaiturille. Laiturilla varmistan varmistan Kapulta: “Onko siun puhelin suojassa?” “Joo, joo.”

Hyppäämme (kyllä; voitte kuvitella meidän olevan erittän notkeita ja ketteriä, koska tästä ette ihan heti näe videokuvaa.) kumiveneeseen, irrotan köyden ja samantien alkaa satamaan kuin Esterin sieltä, mummoja äkeet selässään ja kaikki muutkin sanonnat sopii. Oli jopa vaikea löytää Victoria, koska silmiä oli hankala pitää auki. Onnistuimme kuitenkin ja hyppäsimme kyytiin niin läpimärkinä kuin vaan kuvitella saattaa.

Seuraavana aamuna Kapu ottaa kännykkänsä ja huomaa sen olevan tiltissä - taisi saada eilisessä sateessa vähän vettä. “Eikö se ollut pussissa?” “No ei sen sateen pitänyt kestää ku hetken, ni laitoin sen vaan kalsareihin.” Noniin, -1 puhelin.

Eikä siinä kaikki: Kapun lompakkokin oli hukassa tämän jälkeen pari päivää. Koko vene käännettiin ylösalaisini ilman tulosta, kunnes Kapulle tuli mieleen, että oli saattanut siinä hötäkässä tullessaan veneeseen tyrkätä sen genun lootaan avotilaan “suojaan”. Sieltä se tosiaan löytyi. + 1 lompakko luottokortteineen!


En tiedä olemmeko oikeasti ainoa Tohelo ja Torvelo pariskunta, vai jättääkö muut kertomatta näitä sattumuksia *miettii*,näitä nimittäin riittää.


Kuten aiemmista blogikirjoituksista on käynyt ilmi, olimme pitkään Grenadan saarilla ja unelma omista kirkasvetisistä paratiisilaguuneista ei ollut vielä aivan toteutunut. Senpä vuoksi emme viihtyneet Tyrellissakaan kovin pitkään. Muutaman päivän jälkeen siirryimme saaren pääkaupungin Hillsboroughin edustalle. Huomattavasti enemmän tilaa, mutta - rehellisyyden nimissä - ei niin suojaisaa. Oikein somasti kun asetimme itsemme lahden kainaloon, paikka voitti “suosittujen” lahtien leirintäaluemeiningin. Arkiaamuisin n. klo 8 ja iltapäivisin n. klo 15 aikaan yhteyslautta kuljetti koululaisia Petit Martiniquelta. Jos sattui olemaan ajolinjalla keikku oli hetkellisesti melkoinen.


Hillsborough on Carriacoun ainoa “kaupunki”, meidän silmissä isompi kylä, joten kyllä sieltäkin löytyi palveluita monenmoisia, miltei kaikkea mitä kuvitella saattaa. Venetarvikeliike ja muut sen alan palvelut ovat Tyrellissä. Sekään ei ole mikään ongelma, koska bussit kulkevat yhtä kätevästi, ellei kätevämminkin kuin Grenadalla.


Tyrell baysta Hillsboroughun purjehdittiin Sandy Islandin edestä. Se on juuri sellainen päiväunien valkohiekkainen palmusaari, josta monet uneksivat. Koska se on niin kaunis paikka, se oli luonnollisesti myös kovin suosittu ankkurointipaikka. Muutamaksi päivää siihen ankkuroimme mekin, mutta Hillsboroughn edustasta tuli meidän lempipaikka.

Lähellä oli hienoja snorklauskohteita, esimerkiksi pienenpieni saari kaupungin edustalla; Jack Adan, josta mm. meidän Herring waltz video.



Toki Carriacoun muutkin pienet ankkurointipaikat esim. Saline ja Windwardin kylän edustat olisivat voineet olla lempipaikkoja, mutta niihin pitää olla sopivat tuulet.


Kaupunki on ihana kävellä ja ihmetellä. Muutaman kerran kun sitä talsii läpi, alkaa näkemään erilaisia asioita. Aivan kuten Mia Kankimäki kirjoittaa Naisia joita ajattelen öisin -kirjan kappaleessa Kymmenen päivän taika.

Matkoilla kaikki on aina aluksi vierasta ja pelottavaa - ruoat, hökkelit, ihmiset, eläimet, hajut, äänet. Mutta sitten sitä jossain vaiheessa sopeutuu, elimistö tottuu, silmät avautuvat, ja sitä alkaa nähdä kaiken sen vierauden ja pelottavuuden ohi. Siksi haluan olla tällä matkalla pitkään. Haluan odottaa, että alan nähdä. Yleensä se tapahtuu jossain kymmenennen päivän kohdalla.”

Esimerkiksi joku kännykkämyymälä/korjaaja ei heti saata osua silmään, kun se ei ole sen näköinen mihin olemme tottuneet.

Asia jonka olemme oppineet: Ei kannata kiirehtiä, jos ei ole pakko. On ihana ottaa aikaa ja oppia näkemään paikkoja vähän pintaa syvemmältä - ja jopa tutustua ihmisiin.


Snagg's, my happy place.

Ensimmäinen ihminen, johon vähän tutustuimme oli “Kamu”, joka oli usein vastassa laiturilla. Hän halusi auttaa, ottaa köydet vastaan ja ehkä viedä roskapussit roskikseen. Toivoi tietysti paria kolikkoa näistä avuista, ja miksipä ei. Hän ei ollut niitä rikkaimpia paikallisia, ehkä vähän laitapuolenkulkijan näköinenkin ja aika arasti häneen suhtauduimme ensin. Ajan kuluessa näimme, kuinka hän tarttui aina kaikkiin tarjolla oleviin työtehtäviin. Kun esimerkiksi koululautta tuli, siihen lastattiin myös kauppatavarat Petit Martiniquen asukkaille. Siellä hän oli aina kantamassa. Tai kun jollekin kaupalle oli tullut isompi kuorma, siellä Kamu oli ensimmäisenä hommissa. Ja aina kun ohi kuljettiin hän iloisesti tervehti.

Tästä samasta Kamusta myöhemmin luimme tuohtuneen kirjoituksen somessa: “Kuinka tällaisten annetaan tulla häiritsemään purjehtijoita? Epäsiisti ihminen ja halusi ottaa meidän köyden. Että onhan se saaren julkisuuskuvalle huono, kun sen näköinen ihminen on ensimmäinen johon törmää saarelle tultaessa. Tulee turvaton olo.” Surullista. Toiset näkivät hänet niin. Me pääsimme arasteluvaiheen jälkeen siihen, että hän oli kertakaikkisen herttainen ihminen, jonka elämä nyt vaan on hieman erilaista kuin meillä. Hän ei ikinä kerjännyt, vaan halusi tehdä jonkun pienen työn muutamaa kolikkoa vasten.


Turvallisuudesta saarella meidän omat kokemuksemme ovat erinomaiset, vaikka meille sattui pari hassua tapausta:

Meillä oli ollut jälleen vaikeuksia perämoottorin kanssa. St. Martinista ostettuun vanhaan Suzukiin ei löytynyt mistään varaosia, joten se kaupattiin sopuhintaan kaveriveneen riesaksi. Kumppari oli kohta kylän laiturin kupeessa ilman moottoria, ja Kapu hieromassa moottorikauppoja venetarvikeliikkeessä. Minä sain kännykkään viestin rantabaarin tutulta isännältä Snaggilta: “Onko teillä joku ongelma kumiveneessä? Onko kaikki hyvin?”

Snaggilla on yksi maailman herttaisimpia rantabaareja Hillsboroughissa. Hän pitää pitää sitä auki vähän milloin tuntuu hyvältä, ja aamukahvit hän tulee sinne juomaan usein. Sieltä hän näkee kaupungin edustan ankkuripaikan ja myös laiturin, jonne kumiveneet jätetään. Hän vähän nolona pahoitteli sotkeutumistaan meidän asioihin, mutta minä kiittelin kovasti huolenpidosta.


Toinen kerta oli Kapulle ja meille noin ylipäätään melko tyypillinen tilanne: Kapu oli ystävämme kanssa käymässä Tyrellissä. Paluumatkalla he pysähtyivät odottamaan bussia Tyrell bayn erään rotikioskin luo. Saapuessaan Hilsboroughun Kapu huomasi, että kännykkä ei olekaan taskussa. Toinen bussikuski tarjoutui ajamaan samantien takaisin Tyrelliin, josko kännykkä löytyisi sieltä. Jo pitkältä ennen rotikauppiasta kuski huuteli ikkunasta: “Onkos näkynyt ylimääräistä kännykkää.” Ja myyjä iloisesti nosti puhelimen korkealle. Sieltä sai Kapu puhelimensa ja pääsi vieläpä samalla bussilla takaisin kaupunkiin.

Seuraavana päivänä mentiin sitten Tyrelliin yhdessä kiittämään rotimyyjää. Siinä päiviteltiin kuinka onnekkaalsti kävikään loppujen lopuksi ja nautittiin samalla runsas torilounas. Tämän jälkeen mentiin kauppaan. Kaupassa tuli yhtäkkiä mieleen, että maksettiinkohan me se lounas ollenkaan? No ei! Ostosten jälkeen paluu rotimyyjän luo ja kysyttiin häneltä, jotta jotain taisi unohtua. “Mitä?” “No kun ei sit kaiken höpötyksen lomassa maksettu!” Ja kaikkia nauratti taas.

Itse asiassa tämä oli förstin varapuhelin, jota Kapu joutui käyttämään, koska oli kastellut omansa, ihan vaan muistuttelen tässä. (Kapu: “arvaappas missä sun viimenen Nutellapurkki on?”)

Olemme selkeästi siis olleet onnekkaita. Karma ei toivottavasti tästäkään kirjoituksesta nyt ota nokkiinsa ja saamme jatkaa tämänkaltaista onnellista eloa ja löytää aina enemmän näitä mukavia rehtejä ihmisiä.


Sandy Islandilla on aivan unenomaisen hieno grillauspaikka, jossa kävime ystäviemme kanssa yhtenä iltana grillaamassa ja rapukisaamassa. Videolla näkyy hieman tunnelmapaloja sieltä.

Itse saaren ympäristö on luonnonsuojelualuetta. Siellä on “mooring balleja” joihin voi kiinnittyä, jos haluaa lähelle saarta. Muuten on vain tarkkaan katsottava, että ankkuroituu hiekkapohjaan hiukan ulommaksi. Luonnonpuistomaksun puistovahdit tulevat keräämään ainakin arkisin. Summa ei ole kummoinen ja sen maksaa mielellään, jos se vähänkään auttaa heitä pitämään huolta näistä upeista paikoista.


Tässä videossa enemmän kuvaa paikoista joista tässä kirjoittelen, mm. Paradise Beach Clubista.


Saarta vastapäätä on Paradise Beach Club ja sen ihana idearikas duracelpupu: Emäntä Allison, jolla on myös ilmiömäinen muisti. Muistaa kerralla veneen ja miehistön nimen ja mistä maasta. Hyvin usein jopa osaa pari sanaa sitä kieltä mistä ko. venekunta on saapunut.

Paikka on nimensä veroinen ja ruoka on siellä huikean hyvä, joskaan ei kaikista edullisinta. Syystä.


Kun korona saapui saarelle, voi vaan kuvitella kuinka hankalassa tilanteessa kaikki nämä ravintolat ja muut palveluntarajoajat olivat. Allison kuitenkin keksi samantien tavan auttaa purjehtijoita, jotka olivat Sandy Islandilla ankkurissa lockdownin aikaan - hän hankki kaiken tarvittavan - ruokaa, juomaa, taloustarvikkeita. Mitä tahansa tarvitsi, hän teki parhaansa löytääkseen ja toimittaakseen veneille. Grenadalle ei ole kovin yksinkertaista tilata mitään ulkomailta, koska tullit ovat aika korkeita ja muutenkin se on melkoisen monimutkainen byrokraattinen operaatio. Allison tilaa tasaisin väliajoin Amerikan kautta kuorman, jolla voi yllättää turisteja. Ei ole kovin tavallista löytää tiettyjä kuohuviinejä saatika champagnea, tai vaikka sitä omaa ruotsalaista lempikahvilaatua.

Kun sitten alkoi tilanne helpottaa Allison keksi Sip & Paint keskiviikot - seilorit voivat mennä taiteilemaan oman veneen nimen heidän aitaansa kiinnitettäväksi. Vihdoin Victoriakin sai sellaisen. Ei tullut nimittäin Las Palmasissa tai missään muuallakaan tehtyä. Mutta Carriacoussa on nyt todiste siitä, että Victoria was there!


Kaupungin keskustassa oleva Kayak Kafe oli myös mukava paikka, jonne oli heti ensimmäisen kerran jälkeen niin helppo poiketa. Omistaja oli vanhempi lämminsydäminen rouva, joka kerran kysyi meiltä, josko olisimme ostaneet kahvilan häneltä, jotta hän olisi vihdoin päässyt eläkkeelle. Ei oltu vielä valmiita ostamaan koko kahvilaa, mutta kävimme muutamia kertoja ostamassa varastoa pienemmäksi. Seuraavan curefewn alkaessa, myös Kayak tarjosi valmisannoksia noudettavaksi. Mutta parasta oli Kayakin terassi (videossa näkyy pieni pätkä siitä), siellä kelpasi juoda vaikka kahvit ja ihastella omaa venettä siinä edessä.


Eräs auringonlasku Hillsboroughn edustalla.

Tarina siitä, miten tutustuimme Snaggiin, se lämmittää miun mieltä ja jaksan sitä aina kertoa. On siis niin, että Hilsboroughun mennessä kumivene jätetään betonilaiturin kupeeseen. Laiturin päässä on heti oikealla puolella pieni rantabaari ja sen lähellä toinen lounasravintola, josta kävivät monet paikalliset työntekijätkin hakemassa eväänsä. Sitä oli siis kokeiltava ja hyväksi todettava.

Kerran, kun kävelimme rantaviivaa pitkin, huomattiin Snagg’in paikka ja siellä oli ihmisiä. Harppasimme rannalta terassille ja kysyimme olisiko ruokaa? Ei ollut tarjolla, juomia kyllä. “Ehkä lauantaina grillataan, mutta ilmoittakaa silloin tulostanne, jotta tiedän varata tarpeeksi aineksia.” Ei silloin menty, mutta joidenkin päivien kuluttua yritettiin taas. Ei ollut ruokaa silloinkaan. Muutaman päivän päästä satuttiin ostamaan eväät siitä lähellä olevasta lounasravintolasta ja huikattiin rannasta käsin, että voidaanko tulla syömään jos ostetaan oluet. “Ilman muuta, tervetuloa!” Ja sitten alkoi höpötyttää puolin ja toisin. Kyseltiin ns. normit kysymykset: Meiltä “Mistä asti olette tulleet? Kuinka kauan matka on kestäny? Viihdyttekö täällä? jne.” Ja Snaggilta “Onko tää ollut sun paikka pitkään? Onko teidän koko suku saarella? Mitä kaikkea olet tehnyt? jne.” Sitten kadun puolen ovelta kuuluu koputus: “Vaimo tulee!”

Ja sieltä tuli Margaret, ihana hersyvänauruinen, vakavasilmäinen nainen, joka oli suunnitellut käyvänsä uimassa, kun oli tänne asti tullut. Minä (Vali) Ihastelin ääneen hänen bikinejään ja siitä lähtikin juttua tulemaan. Lopputulos - Margaret ei mennyt uimaan, vaan lähdettiin kahdestaan hänen autollaan vähän kiertää kaupunkia, jotta löydän paikallisen kirpputorin ja samalla hoidetaan pari Margaretin asiaa. Kun parin tunnin kuluttua palasimme rantabaariin Margaret nauroi: “Nyt koko saari tuntee sinut ja sä et muista puoliakaan noista ihmisistä!” Niin juuri kävi.


Margaret ei ole syntyjään saarelainen vaan kotoisin USA:sta. Vuosia sitten hän tuli tekemään Grenadan matkailumarkkinointiin projektia ja sillä tiellä hän on yhä.

Viikon kuluttua soitin Snaggille, jotta jos nyt lauantaina on grilli kuumana, niin varaisin pöydän. Snagg vastasi, “No ei se varsinaisesti ole, mutta voin mä teille kyllä laittaa ruokaa.” “No mut ei sun meidän takia tarvii!” “Eiku se on ihan kivaa.” “Olisiko parempi, että tulisi lisää asiakkaita, jos kysyn meidän kavereita kans?” “No yks pariskunta voisi tulla lisäksi, mutta ei enempää. Mukavampi ettei olisi liian paljon porukkaa.” Loppujen lopuksi olimme siellä kahdestaan ja saimme houkuteltua sentään Snaggin syömään kanssamme. Taianomainen ilta niin hienossa paikassa niin mukavassa seurassa.

Snagg on siis sitä mieltä, että hän alkaa olemaan jo sen ikäinen, ettei hän varsinaisesti nyt töitä enää tee, paitsi jos se tuntuu hyvältä. Pienellä tulee toimeen, miksi siis hankkia itselleen stressiä turhaan.


Hänen baarinsa on tosiaan täysin avoin rannalle päin ja hänellä on avohyllyissä rommit ja muut juomat ja jääkaapeissa olutta. Hän kertoi sitten sinä iltana: “Jos en satu olemaan paikalla, voitte hyvin tulla, tiedätte missä on jääkaapit ja osaatte ottaa sieltä oluet. Rahat voitte jättää tiskille.” Sen verran vaikuttavasta hahmosta taisi olla kyse, ettei paikallisille tule mieleenkään käydä varastamassa häneltä.

Margaretista ja Snaggista tuli meille ystäviä joita kovasti ikävöimme. Emme olisi edes kuvitelleet lähtevämme kohti Curacaota hyvästelemättä. Tämän vuoksi menimmekin ensin Carriacouhun muutamaksi päiväksi ja lähdimme sieltä etenemään. Jos ikinä pääsemme takaisin Carriacouhun, tiedämme minne suuntaamme ensimmäiseksi.


Carriacou oli juuri meidän kokoinen paikka ja siellä oli sen kaltainen vesi, luonto ja kaikki mistä unelmoimme. Eikä ainuttakaan isompaa hotellia. Ei valtavia turistimassoja silloinkaan, kun maailma ei ole ihan näin sekaisin kun tämän pandemian aikaan. Ei siis ihmekään, että sieltä lähtiessämme, olimme aivan varmoja, että reilun vuoden päästä palaamme sinne. Juuri tällä hetkellä tuokaan suunnitelma ei näytä toteutuvan. Mutta mitäs me suunnitelmilla muutakaan tehtäis, ellei muutettais niitä.


Previous Next

2 kommenttia

Viimeisimmät päivitykset

Katso kaikki