Voimme ilolla kertoa, että blogissa ollut tauko johtuu vahvasta läsnäolosta. Se on kuulkaa ihan erityisen onnekasta. Se tarkoittaa, että meillä on ollut ihan oikeita ihmisiä jakamassa arkea meidän kanssa reilun parin viikon ajan, niinkuin edellisessä kirjoituksessa kerrottiin. Meira ja Sami olivat pitämässä välivuotta Suomessa ja maailmalla ja palasivat nyt Ranskan Polynesiaan uusiin seikkailuihin.
Ensimmäinen yhteinen viikko meni melko tarkkaan Papeeten lentokentän ankkurointialueella. Hieman huonommat päiväkelit (yöllä oli aina hyvin tasainen meri) pitivät meidät veneessä. Saatiin päivitettyä Sanapelin mestaruus ja Aliastakin pelattiin jonkun verran varsin äänekkäästi. Onneksi aina valoisaan aikaan, muuten olisi saattanut naapuriveneet epäillä meidän tappelevan :D
Perjantaina ihme tapahtui, ja pitkään odotettu kirje oikeasti saapui. Lähdimmekin sitten samantien kohti naapurisaari Mo´oreaa. Se oli jännää, koska edellinen yhteinen purjehdus oli ollut se vähemmän mukava Huahine - Mo´orea. Tämä oli selkeä revanssi - tuulta riitti juuri somasti, delfiinit leikkivät Victorian vierellä yli puoli tuntia ja juuri ennen passia äitivalas oli pitämässä lapsivalaalle hyppytuntia. Valaita ei saa määräysten mukaan mennä 300 metriä lähemmäksi. Tämä äitivalas ei ollut lukenut tätä ohjetta ja jouduimme hieman väistämään heitä. Se hämmennys, ihastus, riemu ja ilo jota koimme tätä esitystä seuratessamme, kutitteli jo taivaankantta. Voi elämä. (Valaista on pieniä videoita Victorian Instassa ja Facebookissa)
Mo´orean Maharepan ankkurointi on meille entuudestaan tuttu. Vaikka emme saaneet ihan meidän parhaimpaan kohtaan Victoriaa, niin oikein oivalliseen kohtaan kuitenkin. Siellä on lyhyt matka maihin ja olikin mukava päästä jaloittelemaan. Sivumainintana tähän, että meidän 2,7 metrisellä jollalla pääsee kyllä neljä henkeä hissuksiin, mutta se ei aina, eikä edes kovin usein, ole erityisen mukavaa. Meri on harvoin ihan tasainen ja yleensä toiseen suuntaan kastutaan läpimäräksi. Kaksi henkilöä pääsee tilastollisesti aavistuksen kuivempana kulkemaan. Tämän vuoksi Maharepaan siirtyminen tuntui kivalta, koska oli paremmat mahdollisuudet päästä kaikki maihin - noin niinku periaatteessa.
Joka tapauksessa, pesula, kauppa ja kunnon kävely Cooks Bayn ja Maharepan alueilla. Uusimme “Kolmen männyn keinu” -retken (Viime vuonna Sherylin ja Heikin kanssa ekaa kertaa) ja Kapu reippaana metsäkauriina yritti pysyä nuorison (Meiran ja Samin) perässä. Vähän ennen keinua Kapu totesi, että toipuminen on ehkä vielä hieman vaiheessa, parempi ottaa aavistuksen loppumatka iisimmin. Vaan oli se taas hieno kävely. Mo´orean merkatut polut on sellaisia, että mielellään niitä tekee useampaankin kertaan. Tänä vuonna Vali voitti jo toistamiseen korkeanpaikan kammonsa ja uskaltautui keinuun - pehmeän päättäväisen painostuksen avulla.
Mo´orean ihanat polut. Kolmelle männylle menee oma hieno reitti ja siellä on tämä kuuluisa keinu, jolla Vali uskalsi vihdoin keinua. Ananaspeltoja eri vaiheissa ja nuo lehdet tien reunalla - ihan tuli syksyinen fiilis.
Saatiin kokea myös kunnon tuulet Maharepassa ja yhtenä yönä jouduttiin jakamaan ankkurivahtivuoroja, kun naapurivene oli juuri ennen tuulia päättänyt ankkuroitua turhan lähelle. Kun näin tapahtuu Macko yleensä lohduttaa naapurivenettä toteamalla: “Ei haittaa, meillä on rautavene.” Siinä kohtaa on joku ymmärtänyt ottaa vähän etäisyyttä, jos se on ollut mahdollista.
Tällä kertaa tilaa oli kovin vähän, mutta varsinainen ongelma tuli tyynenä hetkenä, jolloin aika yllättäen naapuri oli ajautumassa virran mukana kohti Victoriaa. Osumaa ei tullut ja heti tämän jälkeen alkoi tuulemaan kovasti ja välimatka pysyi meidän näkökulmasta ihan sopivana. Heille tilanne ei ollut niin mukava, koska heillä oli takanaan korallitöppyröitä aivan liian lähellä. Niinpä joutuivat ajamaan osan yötä ankkuria vastaan. Auringon noustua he totesivat, että on aika siirtyä muualle.
Odotellessa hankalaa keliä, maalattiin Meiran kanssa pyykkipoikia. Sami fiilisteli rannalla sinä päivänä ku mentiin oikein ulos syömään. Mo´orean rantaa auringossa ja pilvessä.
Noin viikko vierähti taas Maharepassa, jonka jälkeen alkoi olemaan aika siirtyä toiselle puolelle Mo´oreaa Vaiaeren ankkurilahteen, jossa oli sitten tarkoitus vapauttaa Meira ja Sami seuraaviin seikkailuihin.
Vielä ehdittiin yhdessä nauttia yhdestä tapahtumarikkaasta päivästä: Meri oli mukavan sileä, joten Sami sai kunnian veivata Kipparin mastonhuippuun korjaamaan viallista tuulimittaria. Samaan aikaan toisaalla olivat Meira ja Försti-Vali ajelemassa kumpparilla kauppareissulta vastavirtaan takaisin Victorialle. Kuinka ollakaan, perämoottori päätti tehdä tenän juuri tiukimman virran kohdalla. Mimmit yrittivät sisukkaasti jatkaa matkaa meloen, mutta ei edes naisenergia riittänyt vastavirrassa ja kasvavassa aallokossa. Siispä u-käännös ja takaisin kaveriveneelle marinaan. Siellä oli hyvä palvelu: Tohatsun kaasutin sai tarvitun hoidon ja uupuneet leidit GT-voimajuomaa. Juuri kun he pääsivät suolavesipärskeillä huuhdeltuina takaisin Victorialle, oli kipparikin uskaltautunut alas mastosta.
Täällä nyt ollaan, ensimmäistä päivää taas kahdestaan, mutta tällä kertaa ei välimatka kavereiden kanssa tule olemaan niin pitkä kuin viime vuonna. On mukavaa, että voidaan sanoa vaan, et nähdään huomenna/myöhemmin/kohta - eikä jättää hyvästejä.
Seuraavalla kerralla Vali putsaa itse kaasarin... Ja Macko kiipeää itse mastoon.
Hienoja kuvia. Yllätävän paljon moottori- ym remonttia teette. Onko kostea ja suolainen sää syynä? Tuo suomen puhuminen ystävien kanssa varmaan tekee hyvää, vaikka keskenänne tietysti puhuttekin. Minä olen huomannut että jos ei käytä englantia, niin se hiipuu.
Lähdin Nokialta -14 ja sittemmin vuoden Huaweilla. Nyt huomaa kun ex-kolleegoiden kanssa LinkedInissä mesettää, niin pitää jo tarkistaa joidenkin sanojen kirjoitusasu. Nyt osaeläkkeellä ja haaveilee pienestä moottoriveneestä, missä voi yöpyä. Hyvällä kelillä Turusta Utöön...