Joku päivä sinne sitten lähdettiin, koska ajatus siitä, että oltaisiin vielä useampi päivä Helissä ei tuntunut hyvältä. Et jos jossain pitää olla jumissa, niin vaihdetaan nyt edes sen verran satamaa. Kumpikin satama on toki oivallinen sopivien tuulten odottamiseen. Kummassakin on tietynlainen rauha tehdä asioita.
Toinen aamu - kaikki muut on lähteneet, paitsi selkeästi me jotka ollaan menossa juuri toiseen suuntaan. Ai että sitä turhautuneisuuden määrää. Tässä vaiheessa voin todeta, että se on päällimmäinen tunne, ja sen hallitsemiseksi saa tehdä kaikenlaista askaretta. Siinä kohtaa itse asiassa tilanne rauhoittuu kyllä. Tehdään nyt sit tämäkin, niin ei tarvii sitten tehdä kun nostetaan Victoria. Jääpähän silloin vähän lyhyemmäksi se työlista.
Sitten aloitettiin - Kumiveneen laskuharjoituksia ja tekniikan hiomista. "Uuden" perämoottorin huolto ja testaus. Nää oli ihan kivojakin, koska pääsi sitten vähän ajelemaankin jokea pitkin. Erilaisia ruokia tullut tehtyä valmiiksi, sitä varten josko seuraava legi olisi pidempi. Enempää ei pakkaseen mahdu. Pyykit pesty - oikein rauhallisella tahdilla, koska jonotussysteemi ei ole kovin pitkälleviety ja samoilla koneilla pestään myös marinan yhteydessä olevan guesthousen pyykit. Autoin sit vähän niidenkin kanssa. Sitloodan tiikkipenkkien putsausta. Verhojen ompelua - jos vaikka satuttais menemään Ustkaan ja joudutaan sinne kanavanvarteen kaupungin puolelle jne. jne.
Kolmen päivän jälkeen viereen tuli saksalaisvene. Pöllämystynyt henkilö istuu sitloorassa. "Oliko rankka purjehdus?" "Huhhuh, kyllä. Aika hurja tuo sisääntulo tällä tuulella." Illemmalla kun Victorian grillistä leijuu grillilihan tuoksua, alkaa naapurin sitlooraan nousta muutama nenä. Hieman haikeana toteavat, että tuoksu ei taida olla kutsu. Kylläpä harmitti, kun oli niin vähän ruokaa sillä kerralla tullut laitettua. Ventspilssissä sattui niin onnekkaasti, että ruokaa tuli hieman liikaa ja viereen sattui juuri parahiksi saapumaan suomalainen yksinpurjehtija. Ennen kuin satamakapteeni oli ehtinyt auttamaan ensimmäistä keulaköyttä kiinni, Kapu kysyi tulijalta "Oletko kaikkiruokainen? Onko nälkä?" ja vei hänelle poronpaistiannoksen lisukkeineen lautasella. Lautanen palautui hyvin tiskattuna.
Ties kuinka mones päivä. Yhä Lebassa. Kertakaikkiaan kun alkaa syömään förstiä tää paikallaanolo. Kapu on olevinaan rauhallinen. Ei oo oikeasti. Jospa kävis taas ajelemassa kaupungilla. Näyttäis siltä, että siellä on joku museo. Ei ollut vakuuttava. Jätettiin väliin. Pyöräiltiin vielä ympäriinsä.
Leba on samoin kuin Hel keskittynyt turismiin. Leban kaupungin sijainti on historian saatossa vaihtunut johtuen hiekkadyynien siirtymisestä. Yhtenä iltana - tuulisena iltana - kävimme kävelyllä aallonmurtajalla, kovin pitkälle ei päässyt kun joutu hiekkapuhallettavaksi. Näissä kaupungeissa, joilla on tämänkaltaiset sisääntuloväylät hiekkarantojen välissä joudutaan varmaan usein tekemään hiekkatöitä. Varsinaisia upeita kohteita en oivaltanut kaupungista. Mielenkiintoinen oli se tosiasia, että alue oli pitkäkantoisten ohjusten testausalue ja toisen maailmansodan päätyttyä Potsdamin sopimuksella koko asukaskanta vaihdettiin takaisin puolalaiseksi.
Välillä sitä on oikein pahantuulinen, kun rauhattomuus meinaa ottaa valtaa. Kyllä ei olla suorittamassa mitään eikä aikataulua varsinaisesti ole. Vaan kyllä se alkaa painamaan, se elokuun loppuun mennessä olis päästävä Biskajan yli.
Keskity! - vaihtoehto B oli kuitenkin vuosi Vallisaaressa! Huohh.