Ostetaan vene ja kierretään pallo!

Minkälainen vene? Muovia, rautaa, alumiinia, puuta, betonia?

Vastuuvapauslauseke tähän alkuun: 

“Sisältää mielipiteitä, jotka voivat olla mielestäsi oikein - taikka väärin.”

Kippari-Mackolla on omaa kokemusta puuveneen, muutaman lasikuituisen, ja nyt teräsveneen ylläpidosta ja purjehtimisesta. 

Merillä näkee kaikenlaisia seiloreita ja kaikenlaisia veneitä. Siitä voi päätellä, että kaikki käy.

Mutta mikä sopii meille, ja juuri tällaiselle reissulle, tällaisille vesille?

Puiset valtameripurret alkavat olla harvinaisuuksia. 

Joitakin moderneja puu-lasikuituveneitä on tullut vastaan. Niissä on yleensä rima- tai lautaydin ja veistämöllä laminoitu epoksi-lasikuitukuori. Rakenne on vahva ja kevytkin, mutta arka kolhuille: Puuydin ei saa kastua ja korjaaminen on työlästä tai kallista.

Ferrobetoniveneet olivat joskus itserakentajien suosiossa ja tulokset vaihtelevia; raskaita ja usein keskeneräisiä.

Riittävän iso eli yli 14 metrinen asuttava betonivene voi olla tosiaan toimiva ja kauniskin, mutta nykyään tuntuvat olevan hankalia myydä.

Teräsveneeseen pätee sama: Itserakentajien suosikki ja samoin laatu vaihtelee. Ammattilaisten rakentamat voivat olla hyvä ratkaisu.

Vähintäänkin piirustukset pitäisi olla tunnetun suunnittelijan kynästä. Liian pieni runko on väistämättä liian raskas, alle 11m rautapaatteja ei paljoa maailmankiertäjillä nää. 

Jossain kohtaa kylkeä tai ylärakennetta on yleensä vähintäänkin pieni ruskea leima, joka paljastaa tämän materiaalin: Korroosio on metalliveneiden riesa.

Rauta onneksi paljastaa korjattavat paikat juuri tuolla ihanalla ruskealla merkkivärillä  jo ennenkuin rakenteen vahvuus on vaarassa, ja hitsaria tarvitaan.

Korjaus voi olla pelkkä esteettinen kysymys,  kaivetaan puhdas pelti näkyviin, ruostesuojataan, paklataan, hiotaan ja maalataan MONTA kerrosta uutta paikkamaalia pintaan.

Vedenalainen runko ei ruostu niin kauan kuin sinkit ovat kunnossa, vaikka maalipinta rispaisikin. Sisäpuolinen korroosio on vaarallisempi. Siellä piilossa rakenteiden alla saattaa muhia ikävä yllätys. Tosin sekin paljastuu yleensä ajoissa, kun ruostelitkua alkaa olla pilssissä. Riittävän paksu pelti kriittisillä alueilla antaa myös tiettyä pelivaraa.

Purjehdusalue vaikuttaa ruostumiseen dramaattisesti. Järvet ja Itämeren murtovesi antavat paljon anteeksi. Me huomasimme ison eron, kun pääsimme Kielin kanavasta oikeasti suolaisille vesille. Ruostumatonta terästä ei oikeastaan ole olemassa.

Alumiinirunkoja näkee nykyään varsin paljon, Siinä on metalliveneen vahvoja puolia ilman näkyvää ruostetta. Materiaalin ominaisuuksiin kuuluu kuitenkin korroosioherkkyys, joka vaatii tarkkaa huolenpitoa. Muut metallit ja sähkövuoto syövät alumiinin nopeasti suihinsa.

Alumiinin hitsaus on harvinaista erikoisosaamista.

Veneiden mastot ovat alumiinia ja helat monesti vaihtelevan laatuista ruostumatonta terästä. Se valkoinen pulveri siinä helan tai niitin ympärillä on edesmennyttä alumiinia.

Valtaosa matkapursista on lujitemuovia. Se sopii sarjatuotantoon ja siksi rungon valmistuskustannukset ovat kohtuulliset. Lasikuidun korjaaminen ei vaadi huikeaa ammattitaitoa. 

Hyvä lasikuituvene on hyvin tehty vankka ja hyvä. Kaikki eivät ole, vaikka veistämö olisi alueellaan markkinajohtaja ja arvostettu. Tästä kertovat laminaatin osmoosiongelmat ja rakenteelliset heikkoudet: vanttien ja helojen puuttuvat tukirakenteet ja peräsinalueen heikko rakenne. Törmäys kelluvaan uppotukkiin tai valaaseen on upottanut muutamiakin moderneja ison surffilaudan muotoisia matkapursia. 

Me päädyimme teräsveneeseen monestakin syystä: Emme todellakaan tienneet lähtiessä päädymmekö Alaskaan vai koralliatolleille. Turvallisuus oli tietysti ykkösenä, toisena oli p-aukisuus: Budjetti oli rajallinen ja kelvollisia rautapaatteja oli saatavissa sillä summalla mikä meillä oli käytettävissä. Tietty omavaraisuus reissussa oli tärkeä asia: Evästä, polttoainetta, vettä ja työkaluja pitää mahtua kyytiin ilman että hyvän purjeveneen ominaisuudet kärsivät. 

Ei meillä ole halua eikä varaakaan roikkua kalliiden marinoiden laitureissa, enemmän kiinnostavat koskemattomat ankkuripoukamat. Jos hiukkasen kolistellaan kölillä kiviä siinä samalla, se ei saa olla ongelma. Sitä harjoiteltiinkin jo alkuun Porkkalan kaupan edessä. Itse päästiin irti, no worries. Isoimmat jäljet tuli lähinnä kipparin sieluun. 

Sen jälkeen ei onneksi osumia ole juuri ollut. Joku uppotukki osui kylkeen Kolumbian rannikolla. Iso kumahdus kuultiin, tukki nähtiin, mutta muuta näkyvää ei ollut. Hyvien ystäviemme tapauksessa sama tilanne vaati veneen nostoa ylös ja lasikuitupinnan pikaista korjausta.

Förstille tuli aikoinaan kaupattua teräsveneajatusta mainoslauseella ”Erittäin turvallinen.” Johon försti vastasi inhorealistisesti: ”Titanic.”

Ollaan pysytty sit täällä kirkkaissa ja lämpimämmissä vesissä. Ospho ja sinkkimaali aina käden ulottuvilla ja tiukalla silmämunanavigoinnilla väistelty kartoittamattomia koralliriuttoja.

Edellinen Seuraava