Yötä päivää merellä - ja paratiisiin Vieraskynä - Tiiamari

Pari päivää hujahti silmänräpäyksessä ja oli aika tehdä pidempi purjehdus. Mo’orea - Tikehau, 180 merimailia. Tähän suunniteltiin noin kahden yön purjehdusta. Ei kun pahointivointipillerit ja -rannekkeet esille ja rohkeasti kohti ulappaa ennen auringonlaskua. Tästä voin sanoa sen verran että kovin kauaa nämä varotoimet eivät auttaneet vaan merisairaus vei naisesta voiton ensimmäisenä yönä. Onneksi se ei ollut kovin paha. 

Atollien rannat ovat koraalia ja sen takia se ei kuumene samalla tavalla kuin hiekkaranta. Kumivene vedetään sen verran rannalle, ettei sitä tarvitse uimalla hakea takaisin.

Matka itsessään meni seuratessani miten Vali ja Macko jakoivat hommat, miten ruokahuolto oli ajateltu ja miten Victoria toimi.  Vietin siis aikani tasaisesti joko torkkuen meripunkassa tai varovaisesti merijalkoja testaten. Toisena yönä sitten alkoi tapahtua. Minä torkuin, Vali oli mennyt unille ja Mackolla oli vahtivuoro. Kuului epämääräistä ääntä ja sitten Mackon ääni alkoi kutsua “ Vali….muruu… herätys”. Turha sanoakaan ettei keulapunkassa reagoitu mitenkään. Kyllä se försti sieltä loppujen lopuksi hereille saatiin ja sitten alkoikin jännin osuus. Genoan reiviköysi oli katkennut ja purje piti saada alas. Macko kiinnitti itsensä veneeseen ja lähti kannelle genoaa laskemaan. Taskulampun valossa, muuten pilkkopimeässä yössä, veneen heiluessa ja sateen piiskatessa se näytti kieltämättä hieman hurjalta. Purje tuli vauhdilla alas ja osittain veteen. Macko yritti vetää märkää purjetta kannelle, mutta ei se yksin onnistunut. Vali meni auttamaan, kun Mackon voimat eivät enää riittäneet, ja kahdestaan he saivat homman hallintaan lopullisesti. En pelännyt missään kohtaa koska tilanne oli kuitenkin rauhallinen. Tuli tunne ettei ollut eka kerta kun jotain tällaista tehtiin. Harmi etten saanut sitä taltioitua jälkipolville. 

Tikehaun passissa surffailevat hurjapäät. Passin välittömässä läheisyydestä löytyy ensimmäinen suosittu ankkurointipaikka.

Aikataulu oli mennyt matkalla hieman rempalleen, mutta saavuimme kuitenkin moottorin avustuksella hyvässä ajassa perille Tikehaulle ja passista sisään. Passissa ihmetystä herätti paikalliset, jotka surffailevat siinä juuri passin ulkopuolella. Ajelimme Valille ja Mackolle tutulle ankkuripaikalle ja matkalla meitä ilostutti mahtava näky. Manta siellä pyöri vedessä ja teki kuperkeikkoja. Iik!! Olipas näky. Ankkuripaikalla oli muitakin venekuntia ja maisemat olivat upeat. Tämä atolli edusti lättänämpää atollia. Mikäli vedenpinta nousee muutamankin sentin niin tämä atolli on nopeasti piilossa pinnan alla. Täällä otettiin rauhallisesti muutama päivä ja palauduttiin purjehduksesta. 

Open CPN karttojen näkymiä joissa Tikehauta varten oli kanssapurjehtijoilta saadut trackit. Helpottavat atollin sisällä liikkumista.

Sen jälkeen jatkettiin kauemmas toiseen ankkuripaikkaan atollin sisällä; Garden of Edeniin. Maisemat vain paranivat (jos mahdollista). Paikalla ei ollut muita eikä rannassa ollut oikein edes varsinaisia rakennuksiakaan. Eli aivan mahtava paikka mennä rantaa tutkimaan. Sen teimmekin parikin kertaa. Hiekka oli koralleista ja simpukoista jauhautunutta hiekkaa. Se oli valkoista ja toisissa kohtaa haalean vaaleanpunaista. Siinä oli paljon rapujen koloja ja pieniä erakkorapuja sai varoa etteivät ne jääneet jalan alle. Palmujen keskellä oli kookospähkinöiden kerääjien jälkiä. Suojia joita he käyttävät, nuotiopaikkoja, hakattuja palmunoksia jne. Puusto oli suurimmaksi osaksi erilaisia palmuja, mutta mukaan mahtui muutamia lehtipuitakin. Valitettavasti en tuntenut niistä yhtäkään.

Blacktip -haita rantavesissä. Toisessa kuvassa myös pienet baby-sharkit.

Täällä oli myös hyvä paikka snorklata. Vesi oli kirkasta ja löysimme paikan johon oli muodostunut pieni reunus, jonka alla parveili jos jonkinlaista pikkukalaa. Rannan lähellä oli myös 5 pientä ja yksi isompi mustaevähai (matkan neljäs iik!). Olisiko ollut emo poikasineen. En kyllä tiedä ovatko hait kovin äidillisiä tai perhekeskeisiä.

Eedenin puutarhassa vietimme pari päivää ja nostimme genoan takas ylös omalle paikalleen. Sen jälkeen ajelimme illaksi takaisin Tikehaun passille odottamaan, että pääsisimme seuraavana aamuna siitä läpi ja seuraavalle purjehdukselle. 

Kaunis valo kauniilla rannalla jossa kauniita ihmisiä.

Heräsimme jo viideltä aamulla, jotta pääsimme ajoissa liikkeelle. Moottori, tuo Victorian kuumana käyvä sisus, aiheutti ennen lähtöä muutaman huolenrypyn. Sieltä hävisi syylarista mystisesti vesi ja lämpötila nousi. Onneksi mekaanikkomme selvitti tämänkin haasteen ilman ongelmia. Täytyy kyllä nostaa hattua tälle monitoimimiehelle, jonka työkalupakeista löytyy varaosa melkein kaikkeen.

Päästiin passista läpi ja ihmeteltiin taivaanrannassa näkyviä laivoja. Siellä näytti olevan saarien välinen huolto/tavara-alus jotenkin pulassa, koska se ei liikkunut minnekään. Näytti siltä, että sen luo oli menossa toinen iso alus. Radiossa käytiin vilkasta keskustelua tahitiksi. Myöhemmin selvisi, että kyseinen alus oli mennyt rikki. 

Työlautta matkalla Dory huoltoalusta auttamaan. Kapu sen omassa man-cavessa. Genua odottaa ylösnousemustaan.

Purjehdus kesti vain päivän ja mentiin enimmäkseen moottorilla, kun tuuli ei oikein riittänyt. Onneksi aamulla moottoria vaivannut ongelma oli saatu kuntoon. Saavuimme Rangiroan Avatoru passille sopivaan aikaan ennen auringonlaskua ja pääsimme sujuvasti sisään.  Rangiroa oli selkeästi isompi saari, koska taloja oli enemmän ja rakennukset isompia. Passissa oli taas nuoria surffaamassa, väkeä kalastamassa laiturilla ja sukeltajiakin näytti olevan paikalla. Varsin vilkasta siis. Valilla ja Mackolla on tästä passista muistissa nöyryyttävämpikin sisäänajo, kun ajoitus passissa ei ollut ihanteellinen ja piti mennä vastavirtaan turistien ja paikallisten kuvatessa tätä kännyköillään rannasta. 

Ankkuroimme tästä passista hieman kauemmas lähemmäs Tiputa passia juuri ennen pimeää. Täällä olikin paljon väkeä ja löysimme paikan paikallisen nähtävyyden lintuveneen kyljestä. Vene oli siis ihmisten hylkäämä, mutta lintujen omima. Ei mikään ihanteellinen paikka sen suhteen. Linnut koittivat asettua Victoriaankin, mutta Mackon siimaviritykset estivät sen aika hyvin. 

Paikalla oli myös isäntäväelle tuttu kanadalainen vene, jota kipparoi Valin avuksi lentänyt Alan. Hän oli liikkeellä ystävänsä Bradin kanssa. Heidän kanssaan vietimme pari mukavaa iltaa kunnes veljesparin oli aika lähteä kohti Bora Boraa.

Rangiroalla oli mm pari ruokakauppaa, leipomo, muutama ravintola, lentokenttä, koulu, viinitila, lomaresortteja. Kävimme maissa muutaman kerran mm. katselemassa passissa kisailevia delfiinejä tai ravintolan liepeillä helppoa ruokaa odottavia pikkukaloja ja haita. Paikalle tuli myös pari risteilijää joiden vieraita vietiin rantaan ja snorklaamaan. Vali, Macko ja kanadalaiset kävivät myös snorklaamassa ja näkivät ison mureenan. 

Atollien kaupoissa on ihan hyvä valikoima, kunhan ei odota tuoretavaraa, kuten vihanneksia ja/tai kananmunia. Ne on sellaisia tuotteita jotka aiheuttavat hepuleita ja suurta juhlantuntua. Cave de Rangiroa viinejä ei saa muualta kuin Ranskan Polynesiassa ja jos oikein onnekkaasti sattuu Ranskasta. Onnekkaasti lähinnä, että ylipäätään löytää sellaisen.

Kävimme tutustumassa myös paikalliseen viiniin. Siihen maailman ainoaan, jota kasvatetaan atollilla. Kuka hullu saa päähänsä alkaa viljellä viiniä atollilla? No ranskalainen tietysti. Maistelukierros taisi tehdä meillä hieman kepposet, mutta mikäs sen mukavampaa kuin kiivetä laiturilta kumiveneeseen ja veneestä Victoriaan pienessä hiprakassa merivoimien katsellessa vierestä…. Siellä pojat viettivät lauantai iltaa laiturilla grillaillen ja rentoutuen. 

Rangiroalla pääsimme myös viettämään Valin synttäreitä. Olipa ihana olla paikalla pitkästä aikaa ja antaa lahjat ja onnitella ihan henkilökohtaisesti. Synttärien kunniaksi kävimme myös ravintolassa syömässä. Illan pimennyttyä taskulampun valossa ihasteltiin haikaloja, jotka olivat tulleet paikalle.

Saarella tapasimme myös muita Valin ja Mackon purjehdustuttuja. Mikä siinä onkin, että jos kyseessä on pariskunta, niin vaimo on se kova lörpöttelijä ja mies myhäilee taustalla? Ja mistä purjehtijat sitten puhuvat? No tietysti siitä mikä on veneessä rikki, mikä on ollut justiinsa rikki tai mikä kaipaa pian korjausta, mistä ollaan tulossa ja mihin menossa. Ja ne veneet. Niissä on sama kuin koirissa. Ihmiset tuntevat veneen/koiran vaikka miehistö/huoltaja olisi vaihtunut. Keskustelut alkoivat muistatko sen ja sen veneen, vasta sitten mainittiin miehistö. 

Kumiveneitä enemmänkin parkissa. Tämmösissä paikoissa on parempi jättää kumivene lukitsematta, jotta paikalliset voivat siirtää niitä tarvittaessa. Isäntäväellä näyttää olevan kehonrakentajan kädet..

Kun ei harrasta seilaamista niin joinakin öinä, kun tuuli oli vähän rajumpi tai ukkonen näytti voimiaan, oli jännittävää kuunnella Victoriaa. Mikäs paukaus tuo oli? Mikäs ääni tuo oli? Kylläpä nyt keinutaan kunnolla. Miltä ankkurivahti näyttää? Hyvältä. Miehistö nukkuu rauhassa, ei siis mitään hätää.

Yksi koko matkan suurimpia yllätyksiä oli tajuta, että tosiaan matkaveneestä (kodista maailmalla) ei voi ottaa kauniita maisemakuvia. Ai miksei? Aina on edessä joko pyykkejä, auringonsuojarättejä, grilli, ylimääräinen moottori, aurinkopaneeli. Toista se on chartereissa, joita ei ole varusteltu pidempää selviytymistä varten. Siitä nämä kaksi venekuntaa onkin helppo erottaa. Jos ei ole rojua ympäri venettä, on kyse turisteista. Suurin osa veneistä oli katamaraaneja. Victoria tuntui olevan omassa luokassaan. Yksirunkoisena ja rautaisena, Queen Victoria; rautarouva. 

Veneessä toistui päivittäin myös muutama peruskeskustelu. Onko vesikone päällä ja kuulostaako se normaalilta? Paljonko sähköä tulee sisään, paljonko sähköä kuluu ja ovatko nämä kaksi keskenään tasapainossa? Onko täällä paikka johon voi viedä roskat ja pitääkö ne viedä salaa vai voiko sen tehdä huoletta julkisesti?

Rangiroa on varmin vaihtoehto lentojen suhteen. Joulukuun lakkojen aikana se oli ainoa atolli jonne lentoja lennettiin. Tahiti Air ja Air Moana ovat tämänhetkiset palveluntarjoajat saarien välill¨.

Rangiroalta lensin takaisin Tahitille odottamaan paluulentoni lähtöä takaisin Suomeen. Jos Tahitille tulo kesti päivän (olin perillä samana päivänä kuin lähdin) niin kotimatkaan menikin sitten useampi päivä. Ja vaikka Pape’eten lentokentällä sanoivat, että laukku on tsekattu Helsinkiin asti niin arvatkaa vaan tuliko se perille? No ei tietenkään. Ja koska olen tällainen keski-ikäinen epäilyttävän näköinen nainen, niin jouduin Pape’eteessä tietysti kunnolla turvatarkastukseen; taputtelut, käsistä näytteet, laukun penkominen, laukusta näytteet jne. Ja kun pääsin Los Angelesiin niin eikös siellä turvatarkastuksessa repustani löytynyt jotain epäilyttävää läpivalaisussa. Tämä onneksi paljastui namipussiksi. Ja jos matka Tahitille oli pitkä niin väittäisin, että matka kotiin oli vielä pidempi. Erosin Valista ja Mackosta maanantaina ja olin perillä kotona torstaina. Laukku tuli lauantaina, jet lag meni ohi ehkä seuraavaan keskiviikkoon mennessä ja maa lakkasi keinumasta reilun viikon päästä kotiintulosta.

Kaiken kaikkiaan reissu oli aivan ihana. Onko mitään hienompaa kuin saada viettää aikaa parhaassa seurassa, upeissa maisemissa, Valin kokkaamien herkkujen äärellä, maailman menoa ihmetellen? No, eipä ole. Koska vieraat ovat vähissä tuolla maailman toisella laidalla, niin olen iloinen että minulla oli mahdollisuus tähän matkaan. Lämmin kiitos Valille ja Mackolle kun sain tulla vieraaksenne. Pahoittelut Mackolle, kun sinulla oli välillä kaksi emäntää käskyttämässä, mutta hienosti saatiin uusi aurinkopaneeli käyttöön ja pari pienempääkin hommaa hoidettua. Maururuu eli kiitos!

Edellinen

Rangiroa by air. Rangiroa on maailman toiseksi suurin atolli. Leveimmältäkään kohtaa saaret eivät ole montaa sataa metriä leveitä