Rangiroa: Hengailua maailman kolmanneksi suurimalla atollilla

Toinen kerta Rangiroalla. Tämä on toinen atolli, jonne on kovin helppo jumittaa, erityisesti jos suunnitelmassa olisi mennä peremmälle Tuamotuille. Rangiroalla tuli nyt vietettyä tänä vuonna maaliskuu. Edellisen kerran vietimme täällä marras-joulukuun vuonna 2023. Silloin olikin aika paljon puuhaa, kun joulusiivous räjähti vähän käsiin ja päädyimme maalaamaan kannen. Se näytti silloin hirmuisen hienolta… hetken. Ei näytä enää - mutta se on vallan toinen tarina se. 

Naso unicornis kerrotaan olevan meren rauhan vartija. Tuamotujen saarten asukkaat uskoivat aikoinaan, että nenäkalat näyttivät reitin riutoille ja suojaisille laguuneille.

Tiiamarin kanssa vietimme tästä ajasta reilun viikon yhdessä ihmetellen ympäristöä. 

Rangiroa on yksi maailman suurimmista atolleista Kwajalein (Marshall Island) ja Huadhu  (Malediivit), -atollien jälkeen. Tästä johtuen sieltä on hieman hankalampaa löytää ja ehtiä suojaisiin poukamiin. Se on niin lähellä Tikehauta, että näiden välin ehtii hyvällä tuulella purjehtimaan yhden päivän aikana: Niin, että Tikehaulta pääsee ulos passista aamun myötävirtauksen myötä ja Rangiroalle pääsee illan sisäänvirtauksella sisään esim. Avatoru passista.

Hymy herkässä, eikä olla edes viinitilalla :)

Tiputa

Tällä kertaa Avatoru passin lähellä viihdyimme vain yhden yön ja loppuajan olimme Tiputassa. Itätuulilla se oli vallan mainio paikka viihtyä. Vaikka moni tuttumme oli sitä mieltä, että se on liian keikkuvainen paikka ja yrittivät houkutella meitä mukaansa Rangiroan itäisempään nurkkaan. Sinne oli n. 30 mailia matkaa koneella ajettavaksi, tuuli kun pysyi tiukasti siellä idän puolella. Houkutus jäi kovin ohueksi, erityisesti sen vuoksi, että kuvittelimme vielä lähtevämme päivänä minä hyvänsä kohti Apatakia. Kyllä kai normaali tuulenkääntö pohjoisen puolelle joskus tulisi? Eikä se ankkuripaikka niin keikkuvainen ollut meidän mielestä. Niinpä odottelimme sääikkunaa ja vietimme rauhaiseloa. Olipahan hyvin aikaa käydä snorklaamassa akvaariota - Tiputa passin suulla olevan pienen saaren kupeella on upea snorklaus/sukelluspaikka, jossa tuhottomasti kaloja. Rantaan oli helppo päästä kävelylle miltei koska vaan.

Victoria palmun alla. Victoria palmun vieressä - pari va´a kanoottia etualalla. Victoria eturivissä.

Tiputa passin yksi hienoimpia nähtävyyksiä on delfiiniyhdyskunta, joka tulee paikalle aina ulosvirtauksen ollessa kovimmillaan. Taitaa olla fastfoodia tarjolla silloin heille. Nähtävästi delfiiniperheissä ei vaadita lapsia olemaan paikallaan ja syömään somasti ruokapöydän ääressä, vaan pikemminkin juuri päinvastoin. Koko porukka hyppii riemuiten aalloissa ja virrassa näyttäen parhaat temppunsa sekä toisilleen, että rannalla tuijottaville heikon uimataidon omaaville neliraajaisille. Erilaisia delfiinejä ollaan nähty pitkin matkaa, mutta Galapacoksen ja Rangiroan delfiinit ovat aivan omaa luokkaansa. Voi miltei kuulla niiden hihityksen, kun he esittelevät, miten uiminen hoituu kun sen oikeasti osaa. 

Tiputa passista on puhelimessa ehkä noin tuhat kuvaa. Myös aivan samanlaisia kuvia ensimmäiseltä ja toiselta kerralta.

Yritimme yhtenä päivänä mennä myös kumiveneellä passin toiselle puolelle, sinne missä on varsinainen Tiputan kylä. Pääsimme noin puoleen väliin passia, kun totesimme ettei se ole kovin viisasta. Jos vähänkään myöhästyisimme paluusta, seisovat aallot ja passin virta olisivat kovin epämukavia pienellä kumiveneellä ylitettäväksi. Se suunnitelma meni kovaa vauhtia virran mukana avomerelle. Seuraavana päivänä teimme kuten paikallisetkin - otimme vesibussin ja pääsimme huomattavasti helpommin toiselle puolelle passia. Kävimme Mairiessa (kunnantaloa vastaava) maksamassa jätemaksun, joka tuntuu määräytyvän atollin koon mukaan. Makemossa jätemaksu oli vuosi sitten 250 xpf:ää Rangiroalla se oli 3000, eli n. 30 euroa. Tuon maksun maksaa kovin mielellään, ja vielä iloisempi olisi maksaessa, jos tietäisi, että jätehuolto hoidettaisiin kunnolla. Se taitaa vielä olla WIP vaiheessa valitettavasti.

Vesibussin karvainen kippari. Tiputan kyläraittia ja tietysti kirkontorni. Siihen nähden, että atollilla asuu vain 2500 ihmistä, siellä on aika monta eri kirkkoa tai muita kristillisiä rukoushuoneita, yhteensä 11.

Meillä oli kuitenkin vähän sellainen turistinen olo, niin vuokrattiin pyörät, jotta varmasti ehditään näkemään koko kylä ja ehditään ehkä vähän kauemmaksikin. Poljettiin niin pitkälle kuin päällystettyä tietä riitti ja istuimme katsomassa ulkomerta rannalla oleville penkeille. Takaisin tullessa puskan juuresta kuului jonkun eläimen itkua. Ei voinut olla pysähtymättä katsomaan mistä oli kyse. Koiraemo oli jättänyt vastasyntyneet pentunsa kaatuneiden palmulehvien alle auringolta suojaan siksi aikaa kun oli itse mitä todennäköisimmin kalassa. Kuten aiemmassa blogikirjoituksessa jo mainittiinkin Ranskan Polynesiassa on enemmän koiria kuin ihmisiä. Purjehtiva eläinlääkäri ei nähtävästi ollut ennättänyt näihin koiravanhempiin tarkemmin tutustumaan. Ei voinut kuin jäädä toivomaan, että koiraemo veisi pennut jossain vaiheessa kotiin, ja nämä olisivat tervetulleita sinne. Aina ei niin käy. Pidempään purjehtineet tuntuvat jossain vaiheessa innostuvan adoptoimaan koiria ja kissoja matkan varrelta. Ihan yksinkertaista seilaaminen maasta toiseen näiden kanssa ei ole, joten adoptiohommat jää meiltä siiheksi, kun olemme jälleen maaeläjiä. 

Hienot pyörät olikin. Sade yllätti meidät ja kaikista paikoista satuimme olemaan juuri kunnan varikon kohdalla, jossa lopulta päätettiin mennä odottamaan sateen loppumista. Siellä tuli odotellessa tehtyä aivan upea tiputanssivideo Tiputan kunniaksi. Sitä ei sentään vielä olla laitettu yleiseen jakoon :D

Maailman ainoa viinitila atollilla

Edellämianitun passin lisäksi kuuluisimmat kohteet ovat luonnollisesti helmifarmi (melkein joka saarella Ranskan Polynesiassa, mutta tämä on erityisen hieno) ja viinitila. Viinitilalla sitten vihdoin käytiin, kun oli hyvä seura. Keskenämme saatamme hyvinkin unohtaa käydä “kohteissa” vaan olla möllötetään normiarkea. Vähän niinku asua Helsingin keskustassa, eikä käydä teatterissa/museossa/konserteissa jne. Tämä oli käymisen arvoinen - ei viinin makujen vuoksi, vaan siksi, että kuten Tiiamarikin kirjoitti vieraskynässä - kuka hullu rupeaa tälläisessa paikassa viljelemään viiniä? Ranskalainen Dominique Auroy päätti kokeilla viininviljelyä Ranskan Polynesiassa 50 eri rypälelajikkeella jotka hän toi Euroopasta. Kokeiltuaan viljelyä Australeilla, Marquesaksella ja Tahitilla, sekä myös toisella Tuamotujen atollilla Haolla, hän päätyi valitsemaan Rangiroan. Yksi valintakriteereistä oli korallipohjainen maaperä. Näin todella viiniasiantuntemattomana ihan omasta päästäni tuli ajatus, että liekö taustalla ajatus löytää jotain samankaltaista yhtä haastavaa maastoa kuten Champagnen alueella ja näin ollen luoda jotain uutta ja yhtä ihanaa kuin samppanja. Mene ja tiedä. Viinitila on ollut Rangiroalla vuodesta 1997 ja ensimmäinen sato kerättiin vuonna 2000, joten suuria yllätyksiä ei kai ole enää odotettavissa.

Rommitynnyrit. Viini kypsytetään terästankeissa.

Rangiroan viinit, kuten Blanc de Corail, Clos du Récif ja Rosé Nacarat, valmistetaan kokonaan Rangiroalla kasvatetuista rypäleistä joita ovat Carignan Rouge, Italia ja Muscat de Hambourg. Esimerkiksi Blanc de Corail on sekoitus 95 % Carignan Rouge -rypälettä ja 5 % Italia-rypälettä, jotka molemmat kasvatetaan ilman varttamista korallipohjaisessa maaperässä.

Suurta maailman suosiota eivät viinit ole vielä saaneet ja vain viisi prosenttia viedään Ranskan Polynesian ulkopuolelle - enimmäkseen Ranskaan.

Saimme reilun maistelukierroksen - kuten opas meille kertoi: “Ranskan Polynesiassa ruoka-annokset ovat suuria, niin ovat viinimaistiaiset.” Ainoa viini jota emme saaneet testata kierroksella oli ??? joka kypsytetään amforassa. Hyvä myyntikikka, koska tetysti jäi vähän kaivelemaan, että millaista se nyt on? Tiiamari ja Macko päättivät yllättää minut ja ostivat pullon ko. viiniä minulle syntymäpäivälahjaksi. Eipä kukaan luvannutkaan sen olevan hyvää. Huh. Sen sijaan rommi - rommiahan tehdään Atlantin ylityksen jälkeen ihan joka ikisessä paikassa jonne sattuu seilaamaan. Myös tällä viinitilalla. Kyse on Manao Rangiroa rommista jonka sokeriruoko kasvatetaan ja puristetaan motulla “first press" -menetelmällä. Maku muistuttaa förstin suuhun oikein hyvää grappaa. 

Paljon jäi atolleita näkemättä, mutta näillä viihdyimme vähän pidempään. Tikehau ja Rangiroa saivat vielä vähän lisäarvoa, kun saimme jakaa siellä osan aikaa Tiiamarin kanssa. Ehkä vielä pari juttua on näistä vielä kerrottavaksi; katsotaan minkälaista tarinaa niistä tulee. Ihan blogia vai pieniä kivoja somepäivityksiä?