Me jaetaan mielellämme paljon hyvänmielen juttuja, kaikkea iloa ja mielenkiintoista, minkä reissussa olemme kohdanneet. Maustettuna kyllä joillakin vastoinkäymisillä, jotka kuitenkin ovat ratkenneet hyvin.
Nyt sattui meidän taakse jääneen vanavetemme varrella jotain, joka liikuttaa meitäkin ja innosti kirjoittamaan tällaisen katastrofipäivityksen.
Kun lähdettiin tälle retkelle oli vuosi 2019. Noin 9 kuukautta tämän jälkeen olimme päässeet Karibialle ja edenneet siellä Barbudalle asti, kun Covid saapui Karibiallekin. Kuten kaikki varmaan muistamme, maailma oli sekaisin. Saaret menivät kiinni, kuten suurin osa muistakin maista. Elämä oli melkoisen rankkaa kaikilla.
Pari kuukautta Covidin alkamisen jälkeen alkoi Karibialla hurrikaanikausi. Siinä maailmantilassa ei oikein osannut muuta kuin toivoa kovasti, etteivät nämä kyseiset saaret yksikään saisi vielä sitäkin riesaa kaiken päälle.
Covidin kanssa hitaasti ja varovasti elettiin ja edettiin pari vuotta ja siinä sivussa seurattiin sääilmiöitä. Kummallisia tuulia, tai ei tuulia, tai ennusteet ihan vinksallaan, ja meren lämpötila turhankin mukava uimiselle. Kuumimmillaan San Blasilla muistan, että uiminen ei virkistänyt millään tavalla. Vähän niinku olis uimahallilla lasten altaassa. Voidaan kiistellä siitä, että johtuuko lasten altaan lämpö siitä, että se on niin matala vai siitä, että lapset pissii siihen - se ja sama, vesi on lämmin - se ei virkistä.
Vakuutusyhtiöt määrittelee hurrikaanikauden alkavan Karibialla kesäkuun alussa. Käytännössä suurimmat todennäköisyydet hurrikaaneilla on hieman myöhemmin kesällä. Se tarkoittaa sateista ja hyvin vaihtelevaa säätä, ja joskus trooppisia myrskyjä. Vakuutusyhtiöt ovat myös määritelleet, että kunhan veneet ovat Grenadalla tai etelämpänä, niin vakuutukset ovat voimassa, koska se on - kokemuksen mukaan - hurrikaanivapaata aluetta.
Tänä vuonna voimme todeta, että hurrikaaneja voi tosiaan tulla jo kesäkuussa. Valitettavasti me ja vakuutusyhtiöt joudumme toteamaan, että Grenada ja sen sisarsaaret meille kovin rakas Carriacou ja Petite Martinique eivät ole turvassa niiltä.
Vaarallisimman luokan trooppinen pyörremyrsky Beryl ei kesäkuun loppupäivinä kurvannutkaan pohjoisemmaksi, niinkuin ne tapaavat yleensä tehdä. (Linkistä videoon tämänhetkisestä tilanteesta)
1. päivä heinäkuuta Beryl voimistui Atlantilla ja jatkoi suoraan Grenadan saaria kohti. Carriacoun ja sen pohjoisten naapurisaarien koko rakennuskanta on nyt joko maan tasalla tai pahasti vahingoittunut.
Carriacoulla on kaksi telakkaa, joille monet matkapurjehtijat ovat vieneet veneen turvaan odottamaan seuraavaa purjehduskautta. Syvissä mangrovepoukamissa ja marinan poijuissa oli kymmeniä veneitä. Näistä hyvin harva jäi edes jollain tapaa ehjäksi. Paikalla olleista purjehtijoista onnekkaimmat ehtivät paeta purjehtien etelään Trinidadiin, tai ainakin avomerelle parin päivämatkan päähän kohti Venezuelan rannikkoa ja sieltä ehkä länteen ABC-saarille.
Mitä sitten tapahtuu niille veneille jotka ovat tuhoutuneet hurrikaanissa. Niistä tulee melkoinen ongelmajäte. Erityisesti jos omistaja ei kanna vastuuta.
Se on kuitenkin vain pieni osa siitä, mitä tuhoa hurrikaani aiheuttaa paikalliselle väestölle. Kuten tuttavapurjehtijamme totesi:
”Veneeni on mennyttä, mutta se on pieni menetys. Moni paikallinen on menettänyt kaiken paljon vähemmästä.”
Mistä voidaan nostaa hattua purjehtijayhteisölle, kaikki haluavat auttaa, miten vain suinkaan voivat. Erityisesti amerikkalaiset näyttäytyvät meidän silmin ihmisiltä, joilla on aloitekykyä, tahtoa ja vimmaista energiaa järjestää apua. Se on nähtävästi sisäänrakennettu heidän kulttuuriinsa, koska yhteiskunnnan tuki on muuten niin ohutta. On niitä jotka on ilmoittaneet, että nyt jo entisessä veneessä on Starlink - “Ottakaa se käyttöönne, jotta saatte yhteyttä läheisiinne.” Niitä, jotka keräävät varoja tai ruokaa ja tarvikkeita lähetettäväksi. Niitä Gofound-sivustoja onkin nyt jo siinä määrin, että pitänee olla tarkkana.
Purjehtijoilla, jotka ovat vierailleet näissä paikoissa on erilainen side, ymmärrys ja tahto olla avuksi. Uutisia näistä paikoista ei pysty enää ohittamaan kevyesti, kun kadut, kaupat ja ihmiset ovat tuttuja. Paikkoja, joissa on eletty jonkinlainen pätkä omaa elämää. On nautittu, ihmetelty, oltu hetki mukana paikallista arkea.
Carriacoulla eräskin tuttu ravintolan ja purjehtijoiden “olohuoneen” yrittäjäpari seisoo tuhoutuneen baarinsa edessä pääkadulla ja ihmettelee hyvää onneaan: Talo on pystyssä, vaikka kaikki muu ympäriltä on jauhautunut rojukasaksi. Ihmiset kyselevät omaistensa perään, kun kännykkäverkot ja sähkön jakelukin ovat pois pelistä. Toiset välittävät viestejä, mihin perhe on todennäköisesti evakuoitu. Juomavettäkin on vaikea löytää. Viljelykset ja hedelmäpuut ovat lehdetöntä ruskeata massaa.
Katastrofiapu saapuu varmaan muutamassa päivässä varsin kattavana saarille, ovathan nämä varsin hyvin saavutettavissa. Saarten ihmiset ovat sitkeitä ja aloittavat kaiken alusta taas kerran, jos siihen on pienikin mahdollisuus.
Nämä tunnot olemme kirjanneet Ranskan Polynesiassa, Moorean saarella, jossa trooppiset myrskyt olleet viimeisen sadan vuoden aikana hyvin harvinaisia.
Voi että, miten hurjaa voi olla!
Taisitte ymmärtää aiempaan julkaisuun liittyneen kysymykseni hieman väärin. Eli kuinka lähellä olette itse olleet hurrikaania tai taifuunia? 100 NM, 1000 NM?