Kahden vuoden jälkeen uusi maa - Cook saaret

Vali
5.10.
6 min käytetty lukemiseen

10 päivä elokuuta 2025 päästiin mekin vihdoin lähtemään Maupitilta kohti meille ihan uutta maata - Cooks saarien Aitutakia. Matkaa oli n. 430 mailia ja aikaa meillä meni 77 tuntia. Keskinopeudeksi tuli 5,5 solmia noin laskennallisesti. Osa siitä jouduttiin konettamaan, koska haluttiin varmistaa, että ehdimme hyvän sään aikaan ja tietysti valoisaan aikaan.

Tällä legillä saatiin Mahimahi - tässä vaiheessa se on jo 17kg

Aitutakin satamaa ollaan tämän vuoden aikana ruopattu ja näyttää siltä, että siellä suunnitellaan ihan mukavaa marinaa. Sentään sen verran olivat jo asiaa saaneet edistettyä, että veneitä mahtui sisään satama-altaaseen. Vielä vuoden 2025 huhtikuussa, kun ystävämme Alan oli siellä käymässä, hän päätyi ankkuroitumaan ulkopuolelle, koska sisäänkirjautumislaituriin ei voinut jäädä ja muutama vene täytti jo sen hetkisen satama-altaan.

Pidämme ankkurissa olosta, mutta Aitutakin kohdalla se olisi tarkoittanut melkoisen pitkää jollamatkaa maihin hyvin kapean passin läpi, jossa oli paikoitellen melkoista virtausta, eikä siinä ollut kovinkaan kaksiset merimerkit matkalla, joten myöhään ei ainakaan kannattaisi siinä tapauksessa jäädä. Alan kertoi niin.

Aitutakin satama-allas - wannabe marina

Nyt siis oli kuitenkin niin, että kaikki saapuvat veneet mahtuivat sisään. Jokaista tulevaa autettiin niin hyvin kun taidettiin.

Jos ikinä pääsette auttamaan tuommoisessa tilanteessa parin muun dinghyn kanssa, suosittelemme että sovitte heti, kuka puhuu kenen kanssa ja johtaa operaatioita. Meillä nimittäin kävi niin, että jokaisesta kolmesta dinghystä tuli vähän eri ohjeistusta siihen, että mihin kohtaan ankkuri pitäisi laskea. Ensimmäisellä kerralla se ei sitten onnistunutkaan. Kun ankkuria nostaa takaisin ylös, se kerää pyramidin ketjulootaan ja lopulta jumittaa ankkurivinssin, ellei joku kätevä taittele ketjua sinne alas. Siinähän olikin jo sitten tarpeeksi syytä saada rantautumiseen menemään hieman enemmän aikaa. Lehmänhermot on tällöin kovin tarpeen - kaikki Mackon tuntevat tietävät, että hänellä sellaiset on ja hän pystyy sulkemaan korvansa ja hoitamaan oman tonttinsa just tasan sillä tavalla miten Victorian vekslaus vaatii. Försti yhä opettelee olemaan turhaan hötkyilemättä - ja voitte vaan kuvitella miten täysin tuntemattomat adhd-ihmiset siihen suhtautuvat. No - Victoria entertainment sai taas oman varttituntisensa siinä.

Marinan uudet järjestelyt ovat yhä hieman keskeneräiset ja sen suhteen maksu oli hieman suolainen. Perä edellä mentiin siis kohti tulevaa laituria, joka nyt oli vain täytemaata - köydet vedettiin toiselle puolelle kannasta isoihin kivenlohkareihin ja maihin pääsi, kun laski oman kumiveneensä ja veti itsensä köysiä pitkin kohti rantaa. Muutaman sadan metrin päässä puistossa oli vessat ja yksi suihku toiminnassa. Ensi kaudella se on varmasti jo taas hyvin toisenlaisessa kunnossa luulen ja purjeveneet pääsevät hienosti kiinnittymään. Valitettavasti rahtialukset eivät vielä silloinkaan. Kun rahtilaiva saapui Aitutakille, sitä purettiin kolme päivää - työlautta meni hakemaan kuorma kerrallaan redillä olevasta rahtialuksesta tavaraa. Öisin alus ajelehti hieman kauemmaksi saarelta, tullakseen taas työpäivän alkaessa lähemmäksi.

Satama-allas eri kulmista - liian lähelle ei voinut tulla, joten kumiveneellä piti kulkea maihin. Satamassa oli nyt katamaraanien puoli ja nk. mono alley yksirunkoisia syvempää vettä tarvitseville.

Kun vihdoin olimme turvaisasti kiinnittyneet, odoteltiin viranomaisten vierailua sisäänkirjautumista varten. Saavuimme myöhäisiltapäivästä keskiviikkona ja viranomaisia odotettiin miltei vuorokausi. Muuten sisäänkirjautuminen meni ihan vikkelään, jos tuota odottelua ei lasketa.

Vuokra-autolla sairaalaan

Torstaina päästiin sitten vihdoin kävelylle ihmettelemään millainen on Aitutaki. Saari on oikein suloinen, pieni ja äärettömän siisti. Siinä merijaloilla kävellessä kiinteällä maaperällä Sami astui hieman vinoon lätäkön mudalle ja isovarpaaseen tuli melkoinen palkeenkieli - tietysti täynnä mutaa. Sinä iltana haavaa putsailtiin, mutta todettiin, että parempi on näyttää se jollekin terveydenhoidon ammattilaiselle - parempi varmistaa, että haava on asianmukaisesti putsattu, ettei tule myöhemmin mitään yllätyksiä. Päätettiin vuokrata auto ja hyödyntää sitä siinä samalla muuhunkin kiertelyyn.

Ensimmäiset askeleet Aitutakilla ja heti löysi Tampereen poika jotain tuttua. Tämä ei ollut se onnettomuuspaikka, vaikka olisi voinut ollakin. Viimeistä kuvaa piti hetki muistella - kyse on siis suojavarustuksesta seuraaville kävelyille.

Försti lähti aamusta selvittämään autonvuokrausta - lähinnä oleva vuokraamo oli suljettu, mutta turisti-info aivan vieressä antoi puhelinnumeron. Muutaman tunnin päästä oli auto noudettavissa. Aitutakilla ajetaan nurinkurisesti ja vuokra-auto oli automaattivaihteinen. Viimeksi försti oli ajanut nurinkurisessa liikenteessä aika monta vuotta aikaisemmin Dublinissa. Automaatilla, ehkä lyhyemmän aikaa sitten, mutta ei missään tapauksessa niin paljoa, että se jotenkin olisi selkärangassa - päinvastoin. Tilanteesta ei ole videota, mutta se olisi ollut hulvaton. Auton esittely - Ok, väärältä puolelta ratin ääreen kyllä. Lähden tästä ajamaan, tuota väärää oikeata vasenta kaistaa juu. ja sitten tuo vaihde tuohon D:hen juu ja mennään. Parin sadan metrin päässä Macko ja Sami istuu penkillä odottamassa. Pysähdyn siis kohdalla. Kun aivo sanoo, että pysähdyn kohdalla, niin selkäranka lähtee toimimaan kuten kuuluu - vasen jalka kytkimelle ja oikea jalka jarrulle. Käytännössä - vasen jalka polkee lattiaa, oikea jalka jarruttaa ja sehän pysähtyy kuin seinään. Eikä ees sammu. Argh! Ja naurattaa. Tulipahan tämä nyt sitten kerralla selväksi. Tästä eteenpäin ei varsinaisesti tarvittu puhuvaa karttaa, kun försti höpötti ääneen joka risteyksessä kääntyessä vasemmalle - pysyn tiukasti vasemmalla itse olen aina keskellä. Oikealle - menen tämän kaistan yli ja menen sille väärälle kaistalle, jotta sitten olen taas itse keskellä. Vaihteet hoitaa itse itsensä - älä koske vaihdekeppiin!

Sairaalan henkilökunnan tehtäviin kuului myös turistien pönötyskuvien ottaminen

Selvittiin sairaalalle ilman sen kummempia kommelluksia sentään. Samin varvas putsattiin ammattilaisten toimesta asianmukaisen kovaotteisesti ja varmuuden varaksi annettiin antibiootit. Siinä samalla Mackokin jutteli lääkärin kanssa, kun hammas oli hieman ruvennut oireilemaan. Normisti ei sellaisesta ehkä niin huolestuisi, mutta Mackon tapauksessa kaikkine tuoreineen toimenpiteineen, försti vaati että se näytetään lääkärille. Niinpä hänkin sai omat antibioottinsa.

Nähtävästi sairaalloisen empaattinen försti onnistui vielä pureskelemaan hampaitaan yöllä sen verran rankasti, että yhdestä hampaasta lähti pala. Förstikin sai oman osansa sairaalan hammaslääkärin palveluista. Välipaikka saatiin paikalleen ja miltei tutuiksi käyneen ääreisystävällisen henkilöstön kanssa todettiin, ettei haluta enää tavata toisiamme - ainakaan sairaalan alueella.

Bonefish ja koirat

Erikoisia asioita Aitutakilla oli mm. se, että siellä ei ollut yhtä ainuttakaan koiraa. Ranskan Polynesiassahan on puolet enemmän koiria kuin asukkaita. Täällä ei ainuttakaan. Sen sijaan kissoja oli - ei kauheita määriä, mutta esimerkiksi grillin oma kissa, joka viihdytti ihmisiä sen mukaan kuinka maukkaan tilauksen olivat tehneet.

Todennäköisesti kuuluisien kalastajien keloja? Tai ne kaikista tuottoisammat? Ja pari onnellista kalastajaa - näiden kuvia oli eräässä ravintolassa melko paljon. Iloisia ilmeitä.

Meidät tuntevat saattavat jo muistaa, kuinka onnettomia olemme kalastuksen suhteen. Silti tämmöinen mielenkiintoinen yksityiskohta Aitutakilta on: Bonefish, “the ghost of the flats”. Urheilukalastajien päiväuni – ja ehkä vähän painajainenkin kuulemma. Se elää siellä missä meri on kirkas, hiekka valkoista ja tuuli juuri sopivan lämmin. Trooppisilla matalikoilla tämä hopeinen salama hiipii näkymättömänä, kunnes yhtäkkiä – zziiiing! – siima viistää sormia ja kala ampaisee kuin torpedo kohti horisonttia. Tämän kerrotaan olevan koukuttavaa.

Kalastajat ymmärtävät tämän paremmin kuin me, jotka tykätään lähinnä katsella kaloja niiden luonnollisessa ympäristössä tai lautasella. Bonefish nimittäin vapautetaan aina takaisin. Se kun ei ole kuulema ruokakala. Minusta kalastajien pitäisi vähintään laulaa kalastaessaan bonefishiä jotain lasten lorua tyyliin “Kuka pelkää…” jotta siis se kalakin tietäisi mitä tuleman pitää. Vaikka lukemani perusteella taitavat olla aika hyviä tuossa kalastajan narraamisessa ihan luonnostaan.

Aitutakin nähtävyydet

Auton olemassaolo piti päivät kiireisinä - pyykkiä pesetettiin oikein olan takaa, ja niitä odotellessa olikin erinomaisen hyvin aikaa tutustua saareen kaikkiin nurkkiin ja korkeimpiin kohtiin. Autolla saaren ajoi ympäri päivässä muutamankin kerran, joten melko tarkkaan tuli käytyä kaikki nähtävyydet. Saari itsessään on se nähtävyys keskellä Tyyntämerta. Meren väri oli jo hieman erivärinen kuin Ranskan Polynesiassa ja kasvillisuuskin alkoi näyttämään hieman toisenlaiselta. Ja suurin ero - lämpötila oli selkeästi viileämpi. Iltaisin oli jo ihan hyvä laittaa pitkähihaista päälle. Meille naureskelivat ne purjehtijat jotka olivat vauhdilla tulleet Meksikosta kolmen kuukauden viisumilla läpi Ranskan Polynesian. Me ollaan nähtävästi oltu jo niin pitkään hikisillä alueilla, että muutamankin asteen heitto saa meidät etsimään villasukkia ja hupparia. Merellä se on ihan ymmärrettävää, mutta että maissa ollessakin.

Päivisin pärjäsi vielä normivaatetuksella - erityisesti jos sattui olemaan niin tyylikäs kuin Sami Pelle Pettersoneissaan ;) Huom! Varpaan hieno paketti.

Ympäriinsä ajeltin, käytiin paikallisten lounaspaikoissa syömässä muutaman kerran ja muutamissa vähän fiinimmissäkin paikassa kahvilla. Se tuntui aikamoiselta luksukselta.

Lentokentälläkin käytiin, kun meidän toinen uusi generaattori saapui Rarotongalta. Nouto oli samanhenkinen kuin Tuamotuilla - tavaraa oli paljon maassa - jos tiesi mitä on tulossa hakemaan, siihen ei juuri muita papereita tarvittu. Ihan hyvä olla ajoissa paikalla.

Varsinainen nähtävyys ja saaren historiasta kertova kohde oli Tautun kylä. Se on muistutus siitä, miten ihmiset etsivät turvaa ja pysyvyyttä. Alun perin kylä nousi meren äärelle, mutta pitkät kirkkomatkat, sairaudet ja ankarat myrskyt ajoivat asukkaat muuttamaan sisemmälle saarta. Kerrotaan myös, että jännitteitä syntyi naapurikylien kanssa, kun tautulaiset halusivat kulkea omaa tietään – joskus jopa hieman kovakouraisesti toisia saarelaisia kohtaan. Lopulta kylä löysi uuden kotinsa rauhallisemmalta paikalta, missä usko ja yhteisöllisyys vahvistuivat.

Tautun kylän rannalla oli suloinen kalastajien mökki ja vieressä muistomerkki ensimmäisestä kirkosta. Uusi kirkko oli marinan yläpuolella hyvin mahtipontisena ja kauniina.

Miltei kaksi viikkoa kului Aitutakilla - suurimmaksi osaksi odotellen sopivaa sääikkunaa seuraavaa legiä varten.

Aitutakilta monet lähtivät kohti Palmerstonia ja Niuea - me jätimme kaikki vaihtoehdot auki, mutta koska sääikkuna vaikutti hieman tiukalta meidän hitaisiin liikkeisiin päädyimme seilaamaan suoraan Tongalle, josta lisää seuraavalla kerralla.

Näettekö tuon jalanjäljen pullistumana vai painaumana?