Jäiden polttelua tropiikissa

Sulaavat itsestään, kun pakastin ei ole toiminnassa. Täällä Raiatealla ei ole tapahtunut juuri mitään. Tämmöiseltä se välillä tuntuu.

Jonkinlainen loppukiri alkoi lähtövalmisteluissa; ostettavia asioita, ja tietysti viimetingassa ilmeneviä pikkuharmeja.

Teknisiä ongelmia on ollut ja niitä ollaan taklailtu hitaasti. Nyt on etelän talvi, eikä aurinkosähkö tahdo riittää niinkuin aikaisemmin on totuttu. Uusi generaattori saapui viimein ja se on pikkuisen liian iso. Monta kuukautta yritettiin löytää sellaista 1KW genua, joka mahtuisi sille rakennettuun laatikkoon avotilassa. Ei onnistunut. Kun sitten Hondan 2kW generaattori tuli tiensä päähän, tuli tilalle toinen 2kW genu, kiusallisesti muutaman sentin korkeampi kuin Hondavainaa. Toistaiseksi sille on ommeltu vain huppu, mutta pahaa tekee pelkkä ajatuskin siitä, että se ei pääse mihinkään laatikkoon suojaan.

Tahaa Raiatealta nähtynä. Saaret ovat saman riutan sisällä.

Lithium akut - näistä on tulossa tarinaa toivottavasti lähiviikkoina. On nimitäin niin, että tilattiin juuri Tahitin kaksi viimeistä näillä saarilla olevaa LiFePo-akkua. Meidän edelliset ei ole kovin vanhat. Miksi päädyttiin tilaamaan nyt uudet - ehkä jonkun viikon kuluttua osaamme kertoa tarkemmin. Ainakaan ei huvikseen, se voitanee jo nyt paljastaa.

Tämän viikon aikana on sattunut ehkä aavistuksen enemmän sateita ja reippaita tuulia etelästä - Maramuksi tätä ilmöitä kutsuvat. Matka Victorian poijupaikalta kaupungin laituriin ei periaatteessa ole kauhean pitkä, mutta se tuntuu ihan hurjan pitkältä vastatuulessa ja vasta-aallokossa. Meidän alle kolmemetrinen kumivene ja 9 hepan Tohatsu kyntää isommalla kuormalla hiukan turhan syvällä. Matkalla olemme kastuneet joko totaalisesti  - tai sitten vain hiukan. Ollaan jopa vuoroteltu, ja menty yksin tai kaksin rantaan - siinä toivossa, että kastuttaisiin vähemmän. Kaupunkivaatteita ei kannata kuitenkaan turhaan vaihtaa, parempi pitää yhdet vetimet tasaisen suolattuina niin kauan kun ei ole täysin tyyntä. Siellä ne kaikki nytkin roikkuvat kuivumassa - ja suolaisen vaatteen kuivuminen.. no se on aika hidasta. 

Edellä olevakin on kuitenkin vain sellainen kalavalemainen tunne, jolla on taipumus kasvaa, vaikka se onkin ihan vain pikkuriesa. On täällä nimittäin ollut myös niin tyyniä ja kauniita päiviä, jolloin on voinut kuvata vaikka haita ihan veden pinnalta ja saada oikein hienoja kuvia. 

Välillä on vaan sellaisia hetkiä, että tuntuu vähän  tyhmemmältä, eikö? On tullut nukuttua vähän huonosti, huolet painaa enemmän kuin päivän kauniit hetket. Se vaan on sellaista. 

Järjestäjillä on jokaisella upeat kukkakruunut. Ennen varsinaista aloitusta tarjolla oli hedelmiä ja mehua/kookosvettä suoraan kookoksista kaikille. Ei tullut turhaa muovijätettä tässä tapahtumassa.

Itse asiassa aloitinkin tämän kirjoituksen kalavalemaisen tunnetilan vallassa, jos väitin, että täällä ei ole tapahtunut mitään, koska ei sekään tietenkään pidä paikkansa. Esimerkiksi kävimme Heivan avajaisissa, joissa nähtiin Raiatean kolmen tanssikoulun esitykset. Se oli meille ihan hirmuisen hieno kokemus. Pikkuharmi tuli Valille, jonka puhelimen muisti täyttyi heti ensimmäisen esityksen jälkeen. Ei ihan kauheasti kuitenkaan potuttanut, koska se vapautti nauttimaan esityksistä ilman kuvaamispakkoa. Olihan ne nyt ihan huikean hienot esitykset, ja niitä oli paljon. 

Heiva, joka tahitilaisena sanana tarkoittaa juhlaa tai kokousta on vuosittainen festivaali täällä Ranskan Polynesiassa. Jokaisella saarella on omat Heivat. Aikoinaan ne kiellettiin kristillistämisen myötä, kuten esimerkiksi myös tatuoinnit, mutta ne on kummatkin palanneet osana oman kulttuurin vahvistamista.

Heivassa on neljä painopistettä: Perinteiset tanssit (´ori Tahiti); Musiikki, rumpuryhmät (to´ere, pahu); Urheilu: Kiven nosto, keihäänheitto kookospalmuun, soutukilpailut  ja kookospähkinöiden avaaminen ja kantaminen; sekä käsityöt ja ruokakulttuuri. 

Jos pidät Tahitilaisesta tanssista, Helsingissä on Tahiti ´Oa ´Oa  tanssikoulu jossa ollaan erikoistuttu nimenomaan Tyynenmeren saarten tansseihin.

Pyykkiäkin ollaan pesetetty. Roskikset löydetty - ainoastaan rohkein meistä on kyllä uskaltanut roskat sinne viedä. Yhä mietitään, että mihinkäs me voitais jättää nyt tuo vanha generaattori, vai pitääkö meidän seilata se Uuteen Seelantiin saakka? 

Puosu pyykkipoikana

Sami on kuin olisi aina ollut meidän kanssa. Siihen varmasti auttaa se, että on asunut veneessä. Turhautuu vähemmän kuin me ikuisiin veneen pikkuriesoihin, koska osaa ottaa ilon irti siitä, että kyse ei ole omasta veneestä. Samalla hänkin tietää, että aina asiat hoituu ja nämä kuuluvat vaan tähän eloon.