top of page

Kuinka vähällä tulisin toimeen?

  • Writer: Vali
    Vali
  • 21.9.
  • 7 min käytetty lukemiseen

Päivitetty: 28.9.

Jätämme pitkät hyvästit Ranskan Polynesialle ehkä maailman suloisimmalla atollilla. Maupiha´a/Maupelia/Mopelia - rakkaalla atollilla on monta nimeä.


Ranskan Polynesian värit - ihan oma juttunsa.
Ranskan Polynesian värit - ihan oma juttunsa.

Jos Maupitin passi oli jännittävä ja ahdas, niin Maupiha´an passi oli sitä kertaa ehkä kaksi. Seiluu Maupitilta Maupiha´alle ei varsinaisesti ole erityismaininnan arvoinen. Se oli normipurjehdusta sen aivan liian lyhyen hetken verran, jotta ehtisi tottumaan ja saamaan täydellisen rytmin päälle. 

Mutta se passi - meille se oli kyllä ihan kiltti, saavuttiin sopivaan aikaan, virtaus atollin sisään, ei kauheata aallokkoa ulkonakaan tekemässä sisäänajosta hankalaa, mutta olihan se kapea! Luultavasti kapein siihen astisista passeista. Passi on sen verran haastava, että yleensä aina kaikki atollin sisällä olevat venekunnat jännityksellä seurasivat kuin käy uuden tulijan. Jos siis sattuivat huomaamaan, että joku oli tulossa tai menossa. 


Maupiha´alla pääsi aika pitkälle kävelemään vanhaa tietä ja laidasta toiseen. Siellä oli jopa vanha autonraato. Olisiko sitä käytetty copran kuskaamiseen laiturille josta isompi vene taikka laiva tuli sitä aikoinaan hakemaan. Toisessa kuvassa Samin piirtämä kartta - "Sitten on palmu poikittain, sen jälkeen kääntykää vasemmalle. Siellä on kookosrapuaukio.." Aika monta hylätyn oloista rakennusta oli motuilla. Ehkä väki käy vielä silloin tällöin, tai sitten ne on kokonaan jätettyjä asumuksia. Hieno kelo ja karvajalka rapu.


Maupiha´asta tulikin monelle - meillekin, vaikka sitä tuskin kukaan pitää minään ihmeellisenä asiana - vähän pidempi vierailukohde kun mitä olivat suunnitelleen. Sääikkuna antoi odottaa itsensä meidänkin tapauksessa kolmisen viikkoa. Ymmärrän hyvin ennen meitä saapuneita, kun alkoivat olemaan hieman levottomia ja halusivat vihdoin päästä jatkamaan matkaa. Muutaman kerran seurattiin joidenkin venekuntien lähtöyritystä. Sääennusteet tarkistettuna valmiina lähtöön slackin (se hetki kun vaihtuu nousuvesi-laskuvedeksi tai toisinpäin) aikaan, jolloin passi on kilteimmillään (vähiten virtausta mihinkään suuntaan). Ensimmäinen vene pääsi passin suulle ja alkoi ajelemaan ympyrää selkeästi tuijottaen passin meininkiä  ja miettien kannattaako yrittää. Siirtyy lopulta venejonon viimeiseksi. Seuraavat veneet lähestyvät kukin vuorollaan tutkimaan asiaa ja toteavat yhdessä, että ei kannata. Vaikka sääikkuna olisi ollut muuten siedettävä, Maupiha´an passi ei sitä ollut. Mahdollisuudet onnettomuudelle ovat liian korkeat. Sillä kerralla venekunnat palasivat ankkuriin odottamaan seuraavaa mahdollisuutta. 


Eräänä näistä päivistä kun sisällä olevat venekunnat jättivät passin läpi menemättä ulkoa tuli sisään yksi ruotsalaisvene. Luulen että kaikki huokasivat helpotuksesta, kun he pääsivät passin läpi ja totesivat, että olipa jännittävä. Kyseinen venekunta teki tästä videon. He tulivat sisälle sellaisessa kelissä jonka moni olisi jättänyt kokeilematta, kuten heidän videosta voi nähdä.  


Elämä maailman reunalla


Maupiha´a on Ranskan Polynesian viimeinen saari lännessä jonne voi pysähtyä, ennen maasta tai ehkä on parempi sanoa maan vesialueelta poistumista. Asukkaita siellä oli tällä hetkellä neljä: Harry, Adrienne, hänen tyttärensä Feimanu ja nelivuotiaan tyttärenpoikansa kanssa. Harry on Adriennen lanko - he asustavat samalla puolella atollia, mutta eri tonteilla. 


Kookospalmuja riittää. Kätevimmät on ne, jotka on pidetty vähän lyhyempinä, niistä on helpompi poimia tuoreita kookoksia josta tehdä itse kookosmaitoa esimerkiksi vaikka kookosrapujen curryyn.
Kookospalmuja riittää. Kätevimmät on ne, jotka on pidetty vähän lyhyempinä, niistä on helpompi poimia tuoreita kookoksia josta tehdä itse kookosmaitoa esimerkiksi vaikka kookosrapujen curryyn.


Unenomaiset rannat ja palmut. Jos ei joskus muistot meinaa tuoda näitä mieleen, niin voidaan katsella kuvia ja ihmetellä, että oltiinko ihan oikeasti siellä. Tuo outo laite on rannalle ajautunut FAD, el Fish aggregating device, todennäköisesti kiinalaiselta kalastusalukselta karannut. Näitä löytyi miltei joka atollilla. Muut kuvat ei varmaan enempiä esittelyjä kaipaa.


Harryn tontti on pieni, soma ja asutuskin hyvin yksinkertainen, miltei alkeellinen. Adriannen tontti on huomattavasti suurempi, kuten myös asumus. Adriennen kohdalla voidaan puhua talosta, mutta on kuitenkin huomioitava, että “standardit” on hyvin erilaiset kuin meillä Suomessa. Kaikki tarvittava siellä joka tapauksessa oli. Sekä Harrylla, että Adriannella oli omat kasvimaat, kookospalmut, veden he saavat taivaalta. Seurana heillä on muutamia koiria ja lisäksi pihalla tallusti ainakin yksi ankka, muutama kana ja kaksi hyvänkokoista possua - jotka,  näin jälkikäteen ajateltuna kummastelen, olivat sidottuina sorkasta palmun tyveen. 

Hio on Adriennen poika ja on nykyisin töissä Raiatealla. Sami ja Meira tunsivat Hion jo  heidän Ranskan Polynesian edelliseltä visiitiltään. Terveiset tulivat näin välitetyksi. Voidaan todeta, että ei ole kovin suuri maailma, eikä Ranskan Polynesiakaan.


Ankka
Ankka

Piti vielä kerran katsoa Ranskan Polynesian koko:

 -äärestä toiseen yli 1000 merimailia (1852km). Asukkaita on kuitenkin vain vajaa 300.000, vähän enemmän kuin Tampereella. Kovin monella saarella ei ole mitään erityisen hyviä työmahdollisuuksia, joten on melko luonnollista, että ihmiset siirtyvät saarelta toiselle työn perään. Yleismaailmallinen juttu - pienet kylät ja tässä tapauksessa atollien saaret jäävät miltei tai kokonaan asumattomattomiksi, kun on tarve käydä töissä. Vai onko? Miten sitten nämä neljä ihmistä pystyy asumaan täällä maailman laidalla, pienen pienellä järisyttävän kauniilla atollilla, jossa ei ole mitään yhteiskunnan tarjoamaa palvelua - niinku ei mitään mitään. Ei kaupankauppaa, ei terveyspalveluja, ei kouluja, ja talokin on jokseenkin joustava käsite. Tuntuvat vieläpä olevan kovin tyytyväisiä. Olisiko meistä tähän?


Kookosrapujen Mc Donalds - nimensä veroisesti ravut syövät kookosta. Paljon kookosta.
Kookosrapujen Mc Donalds - nimensä veroisesti ravut syövät kookosta. Paljon kookosta.

Maupiha´a ei ole ollut aiemmin kovin suosittu pysähdyspaikka veneille. Nykyisin Starlinkin ja sen tuomien kaikenlaisten viestintävälineiden avulla tieto on helpompi levittää, kuten myös ajantasaiset olosuhteet. Näin ollen Maupiha´a ei näyttäydy enää niin haastavalta kohteelta ja houkutus pysähtyä vielä kerran ennen pidempää legiä on suuri. 

Tämä tuo vähän - tai paljonkin - muutosta paikallisille. Me huomasimme Maupitilla (joka on Maupiha´an verrattuna ehkä vaikka niinku… Helsinki Nummelalle)  ollessamme viestin, jotta Harryn tyttärellä Vaitealla olisi paketti vietäväksi Maupihaalle, jotta jos joku suunnittelee pysähdystä Maupiha´alla. Me saimme kunnian ottaa tämä paketti vastaan ja samalla tavata Harryn vaimo joka toi lähetyksen meille dinghylaiturille. Paketti ei ollut järin suuri, eikä kauhean painava ja myöhemmin saimme mitä maukkaimmalla tavalla tietää, että se sisälsi mm. tomaattimurskaa jota Harry käytti kun teki meille kiitokseksi herkullisen lobsteri-illallisen. 


Pakettitoimitusten lisäksi vierailevat veneet tarjoavat heille mahdollisuutta olla yhteydessä yhteydessä muihin sukulaisiin toisilla saarilla, tänä Starlinkin aikakautena. Ranskan Polynesiassa ei ole vielä lupaa myydä Starlinkiä, joka olisi noin syrjäisillä atolleilla ihan hirmuisen kätevä. Ehkä muutaman vuoden kuluttua. On heillä sentään satelliittipuhelin kaiken varalta ja siksi hetkiksi, kun siellä ei ole yhtään Starlinkillistä venettä. 


Tämmöisen pienen avun lisäksi venekunnat tuovat vähän vaihtelua heidän ehkä välillä vähän tylsänkin oloiseen  arkeensa. Näin erakkoluonteisena hieman kauhistutti se, että kaikki venekunnat sinne heidän pihalleen menevät päivittäin tepastelemaan. Toistaiseksi se näytti kyllä hyvin siedetyltä ja iloiselta toiminnalta. Jonain päivänä Adrianne saattoi opettaa miten palmunlehvistä taitellaan seinäpaneleita halukkaille. Toisena päivänä, sään salliessa he saattoivat lähteä venekuntien oppaiksi lintusaarelle. Feimanu poimi kookoksia niille jotka nuijina kävelivät liian pitkään paahteisen auringon alla ilman kunnollista vesipulloa ja pieni T nautti suuresti lapsiveneiden leikkiseurasta. 


Elämys


Viimeisenä päivänä ennen lähtöä mekin saimme kutsun Adriaennen ja Feimanun luokse lounaalle. Lounaalle tuli myös kolme muuta venekuntaa ja Harry. Pitkä pöytä katettuna mitä kauneimmalla tavalla - mikään palatsi-illallinen ei tätä kattausta voittaisi - auringonsuojassa, taustalla käsittämätömän valkoinen korallihiekkaranta ja turkoosi meri. Niitä hetkiä, joita ei parhaimmat unenikaan ole osanneet kaivaa alitajunnan mielikuvitusluukuista ja niin se vain oli ihan mitä totisin hetki. 


Am I dreaming - no I´m living my dream.
Am I dreaming - no I´m living my dream.

Jokainen venekunta oli tehnyt oman jonkun ruoan jaettavaksi ja Adrienne ja Feimany olivat valmistaneet meille kookosrapua ja palmunydinsalaattia. Minulla on hieman ristiriitaiset tunteet siitä, ettei itse ruokailusta ole mitään kuvia. Iloinen, koska se merkitsee tietysti sitä, että keskityimme olennaiseen - seuraan ja ruokaan. Vähän kuitenkin harmittaa, koska olen varmasti ollut näky - kookosravun syöminen ei ole kaikista siisteintä hommaa, ja minulla oli varmasti currysoossia korvissa saakka. Siitä olisi tullut hauska kuvapari lapsuudenkuvani kanssa, jossa jugurttia on jokseenkin korviin asti sillä pienellä lapsella. 


Opin tällä atollilla muutamia asioita yleisesti ja itsestäni. Esimerkiksi: olin vakuuttunut siihen saakka, että en pidä kookosvedestä, enkä oikeastaan ylipäätään kookoksesta. Nyt tiedän, että olen kertakaikkisen snobi ja rakastan kookosvettä, kun se on juuri palmusta otetusta kookoksesta nautittu, siis tuoreempana kuin tuore voi olla. Oli nimittäin hyvin erilainen kokemus, kuin mitkään aiemmat maisteluyritykset. Voi olla, että tämä jää siis kultareunaisiin muistoihin.


Se on mie.
Se on mie.

Edellisen lisäksi, en ehkä varsinaisesti oppinut, mutta vahvistui sellainen asia, että pidän halauksista - sellaisista oikeista halauksista. Se on hurjan vaikuttava kommunikointimuoto. Adrienne oli ihanin halaaja aikoihin. Hän puhuu tahitia ja ranskaa, jälkimmäistä semmoisella murteella, joka oli minulle aivan täysin ymmärtämättömissä. Mutta siinä halauksessa kerroimme toisillemme koko elämämme, jaoimme ilot ja surut ja annoimme toisillemme voimaa. Se oli hurja ja niin kovin tarpeen. 

Tuosta halauksesta muutaman päivän kuluttua avasin tyttäreni lähettämän kirjeen. Hän lähetti siis Tiiamarin mukana monia kirjeitä, joita olen avannut aina ikävän ollessa kovimmillaan. Sattuipa niin somasti, että kirjeen sisältö koski juuri tätä aihetta ja alkaa sitaatilla: 


“The human spirit is more powerful than any drug and that is what needs to be nourished.”  -Robin Williams 


Tyttäreni kertoo eräästä omasta tärkeästä kohtaamisesta ja miettii, että minkälaisia kohtaamisia minulle on sattunut tämän retken aikana ja millaisen vaikutuksen ne ovat minuun tehneet. Juuri tuon kohtaamisen jälkeen. 

“Ylpein asia on se, että olet opettanut kohtaamaan ihmiset ihmisinä. Taito pysähtyä ja olla se hetki juuri sen ihmisen kanssa. Kuunnella.” Joskus ei ehkä sanoin, mutta teoin, kuten tällä kerralla Adriennen kanssa. 


Tsunami 


Kolmen viikon aikana muutoin seurasimme säätä, pitelimme säätä, kävimme kävelyillä, hieman vähemmän uimassa jostain syystä, luimme, opiskelimme, teimme ruokaa - normaalia vene-elämää parhaimillaan ja vähän tylsimmillään. 


Sitten tuli tsunamivaroitus - sitä seurattiin luonnollisesti hyvin tarkkaan. Se tuli sellaisena hetkenä, jolloin huono sää oli ajanut miltei kaikki veneet eteläiselle ankkurointialueelle. Pohjoisankkurointipaikalla olevat veneet pyysivät Adriannea ja Harrya tulemaan veneisiin siksi yöksi - kaiken varmuuden vuoksi. Victorian Kapteeni antoi jopa tilannepäivityksen Radion Suomen päivä-lähetykseen. Sen yön seurasimme tiukasti eri uutislähteitä ja pikkuhiljaa saatoimme rauhoittua, kun ennusteet totesivat, ettei tsunamin vaikutus saavuttaisi meitä kovin suuresti, vain n. 30cm aaltona. 

Marquesaksen saarille sillä oli hieman enemmän vaikutusta ja sieltä olikin venekuntia pyydetty lähtemään merelle mieluummin kuin odottamaan kivikkoisilla ankkurointilahdilla. Tämän verran saattaa tilanne olla eri 1000 merimailin matkalla. 



Erakkorapu piilossa kotonaan. Ei ollut ihan yksinkertaista tehdä näistä syöttejä. Tämä rapu jätettiin rauhaan.
Erakkorapu piilossa kotonaan. Ei ollut ihan yksinkertaista tehdä näistä syöttejä. Tämä rapu jätettiin rauhaan.

Kalastus 


Ihan vaan viimeisenä tähän laitettakoot muistiin, että yritin kalastaa. Onni ei juurikaan suosinut. Kerran sain remoran, jonka vein Adriannelle kasvimaan maanparannukseksi. Se mikä tässä oli erityistä, oli se, että syötteinä käytettiin rapusia. Sami keräsi niitä aina kävelyillään miulle ja sitten.. No .. jätetään turhan graaffiset kuvaukset välistä - tein niistä syöttejä. Se oli aika raakaa. En ehkä tee sitä kovin montaa kertaa uudestaan, ellen ole varma, että oikeasti saan kalaa. 








Syntymäpäivä 


Maupiha´alla vietettiin meidän etämiehistön syntymäpäiviä! Meira joutui nauttimaan kuohuvasta ja kakusta edustajansa välityksellä. Paljon kivempi olis ollut, ku Meira olis ite ollut paikalla.Lahjastakin Meira nautti toisen edustajansa välityksellä, kun Macko ja Sami pakotettiin juhlan kunniaksi pelaamaan sanapeliä - asia jota oltais takuuvarmasti tehty jos Meira olisi ollut paikalla!

ree

 
 
 

2 kommenttia

Arvostelun tähtimäärä: 0/5
Ei vielä arvioita

Lisää arvio
Rauno Kalevi
Rauno Kalevi
21.9.

Onko noilla isomilla atolleilla veneillä tapana sopia joku VHF-kanava, jolla keskustellaan vai huudellaanko kanavalla 16?

Tykkää
Vali
Vali
21.9.
Vastataan

Kutsukanavana 16 toimii suunnilleen varmaan aina, mutta usein on tosiaan sovittuna oma kanava kullekin alueelle. Esim. Täällä se on 26, paitsi jos haluaa varmistaa poijun kylän edestä, silloin se on 9 .

Pitkästä aikaa täällä on nyt myös aamuisin vhf-netti. Pitkästä aikaa meille siis 😊

Tykkää

©2019 by S/Y Victoria Jaakkosdottir

bottom of page