Millään ei uskaltaisi laittaa tätä kirjoittelua julkiseksi. Itsekritiikki. Toisaalta, tämä on nyt lähinnä itselleni ja meille lisämuistona. Että mitäpä sitä ihmettelemään.
Toinen syy on se usein pelätty, päivityksiä ei tule. Pää jumii, kiirettä pukkaa, muuta tekemistä. Niinhän tässä on jo heti alkuunsa meinannut käydä.
Mitäs onkaan tapahtunut sen jälkeen kun luovutin työkoneeni ja puhelimeni säilöön. Paljon.
Koko kevään ajan on tapahtunut hurjan paljon. Tähän palattiin tänään kun Kapu eksyi katsomaan meidän Watsapp -keskustelua keväältä. Huh! Olihan siinä. Epätoivoisia hetkiä. Sisuuntumista. "..&%#`¤ !! kaikki saadaan vielä kuntoon"
-hetket voittivat onneksi, koska nyt olemme Latviassa Ventspilsin vierasvenesatamassa.
Valmistautumiseen on liittynyt jo muutaman vuoden aikana monia asioita, myös miehistön korjausta.
Sitä oli vuoden 2019 kevättalvella ensin Kapun osalta, jolle lääkäri sanoi, että Tuhkimon sisarpuolillakin oli pienemmät jalat, jotta nyt laitetaan ne siihen kuntoon, että mahtuu tanssikengät taas jalkaan. Operaatio oli nopea, toipuminen toimintakuntoon ei.
Myös Förstin (jos aiemmissa teksteissä lukee Gasti, oon saanut ylennyksen) pitkäaikainen vaiva äityi talvella mahdottomaksi - operaatio oli nopea ja toipuminenkin suhteellisen rivakka.
Koska Victoria on empaattinen vene, se sai sairaskohtauksen. Tämä vaati paikalle ensihoitajat ja pidempiaikaista kuntoutusta. Tästä aiheesta tarkemmin toisessa tekstissä.
Mutta siis mitä tapahtui sen jälkeen kun jätin työkoneet töihin? Meillä oli unohtumattomat Farewell partyt yhdessä S/Y Ea:n Jamon ja Teijan kanssa. He ovat myös lähdössä pitkälle purjehdukselle. Ajatus näistä juhlista tuli siitä, että kevään aikana olemme käyttäneet miltei kaiken aikamme valmisteluihin, emmekä ole ehtineet nähdä ystäviä. On vaikea sanoin kuvata, kuinka upeata oli nähdä niin monia heistä perjantaina 31.5. Victoriassa ja aallonmurtajalla. Kaikki eivät luonnollisesti päässeet paikalle, mutta lähettivät viestejä - ajattelivat meitä. Vieläkin tulee pala kurkkuun kaikista kohtaamisista. Ihan erityisen tärkeää oli Jaakon ja Kaijan tuleminen paikalle. Ilman heidän viisaita päätöksiään ja sinnikästä rakentamista meillä ei olisi näin upeata venettä, jolla lähteä toteuttamaan unelmaamme. Emme tahtoneet vaihtaa Victorian nimeä, kun sen ostimme, mutta halusimme lisätä siihen isännimen. Nyt peräpeilissä lukee: Victoria Jaakkosdottir.
Sen jälkeen jatkui 110% suorittaminen. Työlistaa yritettiin saada valmiiksi ja kuten monet ovat todenneet, se ei ole mahdollista. Rivejä tulee aina lisää. 6.6. oli tarkoitus lähteä - ei lähdetty. Siirrettiin lähtö suosiolla 10.6. maanantaihin ja tehtiin työlista uusiksi.
Jatkettiin aherrusta, tuli maanantai 10.6. ja tuuli oli kova. "Ei ole enää illalla" "Ehditään siis vielä nämä asiat tekemään." Mutta enää ei annettu päivästä periksi. Alkoi kisaväsymys iskeä. Todettiin, että on vain lähdettävä, jotta voidaan toteuttaa tämäkin klisee: "Purjehtiminen on veneen korjaamista eksoottisissa paikoissa."
10.6. klo 21.00 irrotettiin köydet ja poistuessamme Laivalahden satama-altaasta Jamo ja Saku laittoivat sumutorvet soimaan. Se oli hurjan hieno hetki! Itkuhan siinä tuli - ei surusta, vaan liikutuksesta: Upeasta eleestä, joka sai pienen tajunnanvireen omaan päähän siitä, että nythän se tosiaan alkaa, se unelma!
Comments