Etsi
  • Vali

Vieraskynä - Ari @Victoria osa 4.

Päivitetty: 17. elo 2020

Keskiviikkona 18.12. kaikki oli valmista lähtöön Las Palmasista. Pääsimme melkein veneenmitan laiturista, kun Mikko alkoi kääntää venettä ja lisäsi kaasua. Perästä kuului rasahdus, kun tuuliperäsin murtui kapeimmasta kohdastaan. Kotona tukevaksi päällä pomppimalla testattu rakenne ei kuitenkaan kestänyt potkurivirtaa. Nostimme linkkuun vääntyneen kapistuksen kyytiin ja lähdimme kohti Cabo Verdeä.


Seurasimme Gran Canarian rantaviivaa etelään. Ilta ehti alkaa hämärtyä ennenkuin 12 mailin aluevesiraja jäi taakse. Kalastus alkoi seuraavana päivänä. Olin jo aiemmilla siirtymillä liottanut kotona askartelemiani lankatupsuja, mutta ilman tärppejä. Nyt kokeilimme Kanarialta löytynyttä sinivalkoista mustekalajäljitelmää. Ensimmäinen päivä meni saaliitta. Yövahdissa meitä viihdytti taas fluoresoiva plankton: vapaasti pyörivä potkuri tyrkki veneen perään jalkapallon kokoisia vihreänä hehkuvia möykkyjä, jotka sitten hiljalleen sammuivat.


Perjantaina illansuussa Vali huomasi että siiman kiinnitykseen käytetty kuminarulenkki alkoi pomppia terävämmin kuin pelkästään aaltojen vaikutuksesta. Siiman toisessa päässä oli selvästi eloa, ja kiskoin kalan rivakasti veneen perään. Se surffasi liikkuvan veneen kyydissä yllättävän helposti veden päällä. Mikko nakkasi kalan nostokoukulla sitlooraan. Kaksikiloinen mahimahi toi tervetullutta vaihtelua ruokapöytään: vaikka veneessä on jääkaappi ja pikkuriikkinen pakastinkin, tuore kala on kuitenkin tuore kala.



Lauantaina tutkassa näkyi alus. AIS tunnisti sen Miss Universeksi, mutta vaikka olimme jo alle kahden mailin päässä, mitään ei vielä paljain silmin näkynyt. Purjeveneet erottuvat yleensä viimeistään kymmenen mailin päästä, isot laivat kauempaakin. Miss Universen vauhti oli yhden solmun luokkaa, ei siis paljon tuuliajoa kummempi. Mikko huhuili radiolla: ”Miss Universe, Miss Universe, this is sail boat Victoria calling. Is everything ok, or do you need help?” Kutsuun vastasi Gabi Schenkel, sveitsiläinen soutaja. Hän osallistui Talisker Atlantic Challenge- kilpailuun Kanarian Gomeralta Antigua & Barbudaan Karibialle kisan ainoana yksin soutavana naisena. Minkäänlaista apua hän ei tarvinnut – eikä olisi kilpailun sääntöjen mukaan saanut vastaanottaakaan. Koukkasimme sen verran paapuuriin, että saatoimme käydä huiskuttamassa terveiset ja toivottamassa hyvää matkaa. Kolmestatuhannesta mailista hänellä oli vielä enimmät edessä.


Sunnuntaina siimassa oli taas eloa, ja koukussa oli jälleen parikiloinen mahimahi. Nostokoukku kuitenkin lipesi kalan alta ja osui uistimeen, joka kiepahti kalan suusta. Lohdutin Mikkoa, että johan me tuollainen vasta syötiin.


Maanantaina Vali hemmotteli meitä paistamalla karjalanpiirakoita, jotka nautittiin lähes hartaina.


Jouluaattoaamun valjettua sitloorassa oli askartelutuokio. Navigointielektroniikka reistaili pahan kerran. Autopilotti teki parhaansa muuttaakseen reittisuunnitelmia, ja AIS ja plotteri pimenivät. Mikko avasi kaikki ruoripylvään suojassa olevat liittimet ja puhdisti ne – moneen kertaan. Tietysti juuri silloin siima alkoi taas tempoilla. Päätimme antaa veneen väsyttää kalaa, kunnes sähköliitännät olisi saatu takaisin suojaan. Mikko onnistui paikantamaan vian yhteen haaroittimeen, joka vaihdettiin.

Tällä kertaa kala oli reilusti isompi. Veneen vanavedessä oli metrin mittainen kala, jolla oli hehkuvan turkoosit sirppimäiset evät ja selkä. Luulin sitä ensin pieneksi sinievätonnikalaksi, mutta veneeseen nousi kymmenkiloinen mahimahi. Sen kyljet olivat kirkkaan kullankeltaiset, ja kala muistutti enemmän taideteosta kuin ruokaa. Värit kuitenkin haalistuivat varsin pian kalan kuoltua.




Fileoinnin jälkeen ison kalan ruotoon jäi vielä suhteellisen paljon lihaa, josta vuolin ohuita lastuja. Optimistikseni olin ostanut Las Palmasista säilöttyä inkivääriä, soijaa ja wasabia, joten saimme ensimmäiset maistiaiset kalasta sashimina. Joulukalaa syötiin myöhemmin monella tavalla valmistettuna: paistettuna, savustettuna, cevichenä, uunikalana ja Mikon herkulliseksi graavaamana – muistutti koko lailla graavisiikaa.



Tapaninpäivä osui torstaille. Auringon noustessa horisonttiin piirtyi ensimmäinen Cabo Verden saari, Santo Antão. Purjehdimme sitä kohti, ja seurasimme sitten sen rantaa itäänpäin. Kapea salmi erottaa Santo Antãon ja São Vicenten. Mindelon satama São Vicentellä on iso ja pohjoistuulella suojainenkin. Tähtäsimme sinne.


Varsinaisen satama- alueen ulkopuolelta löytyi ankkuripaikka. Lahdelle oli hylätty jokunen laivanraato. Yksi niistä makasi kyljellään, ja sen päällä oli pari pikkupoikaa kalassa. Olimme tuskin saaneet ankkurin pohjaan, kun jostain ilmestyi pieni kumivene, josta huikattiin: ”Terve, mitä kuuluu?”. Ahvenanmaalainen laivanvarustaja Simon oli matkalla purjeveneestään kaupunkiin asioille. Sovimme että hän tulisi paluumatkalla visiitille.


Simon oli viihtynyt Mindelossa jo kolme vuotta ja osasi antaa paljon hyviä vinkkejä tuoreille tulokkaille. Niistä vähäisin ei ollut se, että hän tunsi oikein kätevän nuoren miehen, joka oli tehnyt hänelle korjaushommia. Mies oli sitäpaitsi erikoistunut peräsimiin! Työn jälki oli kuulemma hyvää, joskin aikarajojen kanssa pitäisi olla tarkkana. Simon soitti hänelle saman tien ja järjesti treffit seuraavaksi aamuksi satamaan. Kävimme vielä kaupungilla ostamassa kaksi paikallista SIM- korttia, jotta yhteydenpito hoituisi kohtuuhintaan ja veneessä olisi taas nettiyhteys.


Mies oli aamulla sovittuun aikaan satamassa ja tuli veneeseen tarkastamaan tuuliperäsimen vauriot. Hän totesi rakenteen turhan heppoiseksi ja lupasi kunnostaa murtuneen lavan. Hän leikkaisi lavan auki ja ujuttaisi sen sisään koko pituudelta teräsputken, johon hän hitsaisi vielä poikkiruoteita vahvikkeiksi. Sen jälkeen hän laminoisi puolikkaat uudelleen yhteen. Koko operaatio olisi kuulemma tehty vajaassa viikossa. Työtunnit sijoittuisivat päivätyöajan jälkeen, ja perheen kanssa pitäisi juhlistaa uuttavuotta. Peräsinlavan hän otti mukaansa pajalle. Jäimme satamaravintolaan syömään vaihteeksi lihaa.


Kun tuuliperäsinasia nyt oli hoidossa, saatoimme pyhittää seuraavan päivän sukeltamiselle. Satamalaiturilla oli Haliotisin sukellusliikkeen toimisto. Olimme aikanaan sukeltaneet Azoreilla Haliotisin reissuilla, ja se oli varsin vahva suositus kyseiselle firmalle. Kaikki oli järjestetty erittäin hyvin, ja oppaat olivat loistavia. Toimisto oli kuitenkin kiinni tammikuun 22. päivään asti. Löysimme kuitenkin toisen sukelluskeskuksen vähän matkan päästä rannalta, ja päätimme käyttää sen palveluja.


Sunnuntaina 29.12. pakkasimme sukellusvarusteet kumiveneeseen ja ajoimme sukelluskeskukselle. Siellä oli hyvä iso kumivene ja mukava portugalilainen opas Matias. Suuntasimme kohti sataman olkopuolella olevaa pientä saarta Ilheu dos Pássarosia. Sukelsimme siellä kaksi kertaa. Ensimmäinen kohde oli nimeltään Djeu (saari). Avoinna olevat kuppikorallit värjäsivät suuria alueita kirkkaan keltaisiksi. Se oli häkellyttävää, koska sukelsimme aamupäivän kirkkaassa valossa ja kohtuullisessa alle 20 metrin syvyydessä. Kuppikorallit aukeavat yleensä öisin tai varjoisissa paikoissa, mutta nämä eivät näyttäneet häiriytyvän valosta. Ehkä reippaanpuoleinen virta toi tullessaan niin paljon planktonia, että päiväruokailu houkutteli. Pieniä mureenoja oli myös paljon, tavallisia, tähtimureenoja ja jokunen tummanharmaa. Noin tunnin pinta- ajan jälkeen sukelsimme Ninho de Guinchossa (kotkanpesässä; kalliolla on kotkanpesä). Kuppikoralleja oli sielläkin paljon, samoin pikkumureenoja. Ihan saaren päässä näin vielä isoimman koskaan kohtaamani langustin. Sen tuntosarvet olivat reilusti yli metrin.




Vali ja Mikko ottivat varusteensa takaisin veneeseen, minä ilmoitin tulevani seuraavana viikolla uudelleen.


Maanantaina tilasin lentoliput kymmenenneksi tammikuuta ja muutin keskustan lähellä olevaan hostelliin. Vali ja Mikko olivat pitkästä aikaa veneessä kaksin. Hyppäsin satamaneduskadulla taksiin ja sanoin osoitteen, Travessa do Matadouro velho 14. Kuski raapi tovin päätään, ja sanoi sitten tietävänsä paikan. Muutaman minuutin ajomatkan jälkeen hän ilmoitti että olemme perillä, tässä on Matadouro velho. Tivasin onko se Travessa, koska olin kartasta katsonut että alueella on myös ainakin Rua.. Hän vakuutti sen olevan – ja toivotti lähtiessään onnea matkaan.


Numerossa 14 oli vain autotalli. Ajattelin tarkistaa sijaintini puhelimeen valmiiksi lataamastani kartasta, mutta huomasin unohtaneeni puhelimen veneeseen latautumaan. Lähdin siis hinaamaan pientä laukkuani satunnaiseen suuntaan ensimmäistä poikkikatua, ja kysyin kohtaamiltani kahdelta nuorukaiselta osoitetta. He eivät sitä tunteneet, mutta lähtivät kohteliaasti laukkuani kantaen avukseni jatkamaan etsintää tulosuunnastani ja kyselivät paikallisilta apua. Lopulta yksi pikkupoika ilmoitti tietävänsä paikan ja ja opasti meidät perille.


Ovenpielessä oli summeri eri kerroksiin, ja painelin nappuloita umpimähkään. Lopulta kattoterassilta kurkisti ystävällisesti hymyilevä rastatukkainen herra, joka päästi minut sisään. Kuljimme toisen kerroksen läpi toimiston ohi kahvion terassille, ja jäin sinne odottamaan. Rouva tulisi kuulemma pian ostoksilta. Kohta hän saapuikin, ja kirjauduin sisään. Saisin kuulemma pitää koko kolmannen kerroksen ison asunnon itselläni, koska toiseen huoneeseen ei olisi ainakaan viikkoon tulossa ketään. Asuinhuoneiden lisäksi asunnossa oli kylpyhuone, todella iso keittiö ja pieni aula televisioineen. Minulla oli kahden hengen huone, toisessa oli neljä vuodetta. Kadun puolella oli pitkä parveke, jolle pääsi keittiöstä ja neljän hengen huoneesta.


Kysyin emännältä internetkahvilaa, ja hän sanoi että lähin löytyy aivan keskusaukion nurkalta, läheltä satamaa. Olimme tehneet Valin ja Mikon kanssa treffit, ja halusin toimittaa heille facebookissa viestin, että toisivat puhelimeni tullessaan. Maksoin varttitunnin näpyttelystä ja arvelin että siinä olisi yllin kyllin aikaa. Olin kuitenkin vaihtanut facebook- salasanani juuri ennen matkaa, ja olin jo ehtinyt unohtaa sen. Puhelimella pääsin facebookiin ilman salasanaa, koska en koskaan kirjautut ulos.. Jouduin siis pyytämään sähköpostiini uuden salasanan, ja ehdin juuri ja juuri lähettää aikomani viestin ennenkuin vartti umpeutui. Vali ja Mikko olivat kuitenkin jo ehtineet lähteä, ja haimme puhelimen illemmalla. Kävimme varaamassa pöydän seuraavaksi illaksi sopivaksi katsomastamme ravintolasta sen kadun varrelta, jonka yläpäähän oli rakennettu esiintymislava ja massiivinen äänentoistojärjestelmä. Ravintolan parvekkeelta olisi hyvä näkymä uuttavuotta juhlistavan kansan yli estradille.


Uudenvuodenaattoiltaa viettämään kutsuimme myös Simonin. Simon kehui paikanvalintaa, ja ruoka olikin maittavaa. Parveke oli kuitenkin suljettu. Omistajat ilmeisesti pelkäsivät että tungeksivat asiakkaat romahduttaisivat vanhat rakenteet. Simon poistui aterian jälkeen ja toivotti hauskaa iltaa. Me siirryimme ylämäkeen, lähemmäs esiintymislavaa. Tuntui kuin koko saaren väki olisi ahtautunut tuolle kadunpätkälle. Liikkeellä olivat nuoret ja vanhat, hienosto ja köyhälistö. Pikkulapset oli puettu parhaimpiinsa, ja vanhemmilla oli kova työ pitää laumansa koossa. Monet tanssivat, jos tila antoi myöten enemmälle kuin pelkälle polvien notkistelulle ja pään nyökytykselle. Vähän ennen puoltayötä kaikki alkoivat siirtyä rannan suuntaan. Siellä alkoi kohta ilotulitus, joka syyti ilmaan varmaan useammankin keskituloisen saarelaisen vuosipalkan varttitunnissa. Osa räjähteistä oli epäilemättä järeämpiä kuin Suomen laki sallisi. Palasimme vielä hetkeksi tapahtumalavalle kuuntelemaan musiikkiesityksi. Sieltä tassuttelin pikkutunneilla majapaikkaani. Kujilla vellova juopunut nuoriso toivotti matkustavaiselle lämpimästi hyvää uutta vuotta.


Aamupäivällä tavatessamme Vali kertoi kuunnelleensa herättyään konsertin viime tahdit aamukahdeksan maissa. Ei siis ihme, että kaupungissa oli varsin hiljaista. Tunnelma oli kuin Kaivopuiston rannassa aikaisin juhannusaamuna. Kävimme keskusaukion ja majapaikkani puolivälissä olevan torin ulkoilmakioskilla syömässä kaupungin halvimman, mutta herkullisen feijoadan puolellatoista eurolla.


Torstaina aamulla olin pienessä flunssassa katsomassa TV:n aamuohjelmaa kalsarisillani, kun naapurihuoneen ovi avautui. Sieltä tuli nuori neito yöpaidassaan kohti kylpyhuonetta ja toivotti englanniksi hyvää huomenta. Kun hän palasi huoneeseensa, sieltä tuli toinen nuori neito aamupesulle. Luulin että kyseessä oli kaksi teiniä matkalla äitinsä kanssa, kun huoneesta kuului vielä kolmaskin, ehkä aikuisempi ääni. Keskustelunpätkät kantautuivat tosin korviini sekä englannin- että espanjankielisinä. Kaikki kolme neitoa osoittautuivat sitten kahdeksi espanjalaiseksi ja yhdeksi portugalilaiseksi biologian ja fysiikan tohtoriopiskelijaksi. Tunsin itseni varsin aikuiseksi.


Tytöt olivat saapuneet yölennolla naapurisaarelta Salilta ja ottaneet kentältä taksin – ja päätyneet suunnilleen samaan paikkaan kuin minä omalla kyydilläni. He pakkasivat tavaransa saman tien ja lähtivät satamaan mennäkseen käymään toisella naapurisaarella Santo Antãolla. Jäin huoneeseeni lievästi kuumeisena lepäämään. Uudenvuoden juhlallisuuksiin kokoontuneesta väestä ainakin joka neljäs oli köhinyt tai niiskuttanut. Minulla saattoi toki olla myös se flunssa, jonka Vali ja Mikko olivat vuoronperään poteneet veneessä Kanarian ja Cabo Verden välillä.


Iltapäivällä käytävästä kuului ääniä, ja huoneuston ovi avattiin. Neidot eivät olleet saaneet paikkoja laivaan, ja palasivat vielä toiseksi yöksi. Seuraavan aamun lähtöön he olivat saaneet liput.


Perjantaina 3.1. vuokrasimme auton ja ajelimme ympäri saarta. Vuokrahintaan kuului 100 kilometrin ajo, eikä pienellä saarella helposti enempää kertyisikään. Saaren eteläranta on sen verran ryppyinen, ettei sinne ole rakennettu rantatietä. Ajoimme saaren halki itärannalle Calhaun kalastajakylään ja sieltä edelleen pohjoiseen Baía das Gatasiin ja Salamansaan. Hyväkuntoisen tien merenpuoleisella reunalla oli matala peltinen turvakaide, jonka suolapärskeinen ympäristö oli syönyt ruskeaksi pitsiksi. Calhau ja Baía das Gatas oli nopeasti hahmotettu: muutama talo ja rivi värikkäitä kalastusveneitä. Baía das Gatasissa järjestetään kuulemma vuosittain iso musiikkifestivaali elokuussa. Esiintyjille pystytetty lava oli tyhjänä lähellä rantaa. Salamansa on hieman isompi. Siellä oli juuri koulun ruokatunti, ja keskustan molemmilla kaduilla tulvi ala- asteikäisiä oppilaita koulupuvuissaan.


Oli vielä varhainen iltapäivä kun palasimme Mindeloon. Kilometrikiintiöstäkin oli yli puolet käyttämättä, joten päätimme käydä vielä saaren länsipäässä Diogo Afonsossa. Siellä on saaren lentokenttä – ja Simonin mukaan myös oikein hyvä ravintola. Kiersimme lentokentän ja tähyilimme jonkinlaista ruokapaikkaa, alkoi jo olla vähän nälkäkin. Aivan viimeisten talojen kohdalla oli tien reunalla ravintolan mainoskyltti ja nuoli osoittamassa suuntaa. Nuolen suunnasta löytyi kaksikerroksinen, keltaiseksi rapattu talo, jonka kiersimme löytääksemme jonkin muun sisäänkäynnin kuin kadulle avautuvan asunnon oven. Muuta sisäänkäyntiä ei löytynyt, ja naapuri viittilöi meitä menemään takaisin kadun puolelle. Joku kurkisti talon yläkerrasta ja tuli avaamaan meille takorautaisen portin, jota vartioi kaksi isoa koiraa. Ravintola oli yläkerrassa, ja sinne kuljettiin talon päädyssä ulkoseinällä olevia portaita. Ravintolaa piti mukavanoloinen nuori pariskunta. Rouva pyysi tilauksen ja valmisti meille maittavat annokset.



Oli vielä valoisaa, kun palutimme auton. Kävimme vielä rannalle rakennetussa Lissbonin Torre de Belemin kopiossa sijaitsevassa merimuseossa, jonka katolta aukesi hyvät näkymät joka suuntaan. Sieltä tullessamme pistäydyimme vielä kadun toisella puolella taloryppään sisäpihalle pystytetyssä taidenäyttelyssä, jota hallitsi valtava merenjumalan patsas kirkkaissa väreissään. Pari koiraa paimenteli taideteoksia tutkailevia kissoja.


Neidot palasivat naapurisaarelta lauantaina iltapäivällä. He viipyisivät seuranani loppuajan, heidän lentonsa Salille olisi samana päivänä kuin minun Lissaboniin. He olivat osuneet satamasta tullessaan kalatorille juuri sulkemisaikaan ja ostaneet ison pussillisen myymättä jääneitä pikkukaloja pilkkahintaan. Oudoksuin tuoreita ruokatarpeita, koska keittiössä ei ollut jääkaappia. Kohta ovikello kuitenkin soi, ja isäntäpariskunta kärräsi sisään jääkaapin. Sitä aiemmin käyttänyt toisen huoneiston asukas oli muuttanut aamulla pois. Tytöt olivat mielissään kun kuulivat että minä osaan perata kalat. Illalla söimme paistettua kalaa. Makoisimpia olivat vaaksan mittaiset keltajuovamullot.


Maanantaina kävin hakemassa sukellusvarusteeni sukelluskeskuksesta. Olo oli vielä sen verran tukkoinen, että sukeltaminen olisi hankalaa. Matias lohdutteli, että sukellukset oli toistaiseksi peruttu, koska tuulen mukana Afrikasta oli tullut niin paljon hiekkaa, että näkyvyys oli huono. Jos joku joutuisi virran viemäksi, häntä ei välttämättä mereltä löytyisi. Vein romppeet huoneeseeni odottamaan pakkaamista.


Tiistaina vein kertyneet likapyykit torin reunalla olevaan pesulaan. Ne palautettiin jo saman päivän iltana asianmukaisesti taiteltuina. Eipä tarvitsisi kotona heti ruveta pyykille. Oli iloinen yllätys, että pesula ei käyttänyt voimakkaasti hajustettuja huuhteluaineita: monelta reissulta palattuani olen saanut pestä pyykit heti uudestaan, jottei rouvalla puhkeaisi migreeni.


Neidot olivat varsin aktiivisia matkailijoita ja kolusivat innolla kaupungin ruokapaikkoja ja klubeja. Torstai- iltana pidimme yhteiset läksiäiset. Kävimme ensin rantakadun kalaravintolassa syömässä ja sitten kahdellakin eri jatsiklubilla. Ensimmäisessä oli sen verran hyvät jamit, että toiseen ehdimme vasta lähellä sulkemisaikaa. Valomerkin aika taitaa olla paikallisten kerjäläisten tiedossa, koska heitä parveili pihassa suurin joukoin kärttämässä viipaletta vauraiden asiakkaiden almuista. Aiemmin olin törmännyt vain muutamaan. Satamassa päivysti yksi varsin sinnikäs, jolle en yleensä antanut mitään, mutta kun hän päivästä toiseen tervehti iloisesti, annoin joskus lantin tai savukkeen. Tuona iltana heitä oli kuitenkin kadun täydeltä, ja tytöillä alkoi oireilla pakokauhu, kun joka suunnasta työntyi käsiä. Hyppäsimme poikkeuksellisesti taksiin ja ajoimme hostellille. Vikkelä poistuminen paikalta lyhensi myös armeliaasti venemiehistön tunteikasta hyvästelyä.


Edellinen Seuraava

1 kommentti

Viimeisimmät päivitykset

Katso kaikki

©2019 by S/Y Victoria Jaakkosdottir