Kapteenin kotiinpaluu

Suunnittelin Suomiloman - kuten pitkään purjehtivat tapaavat käyntejä kutsua - melko lyhyeksi, jos nyt kuukauden ajattelin. Lentolippuja varatessa joulun läheisyys konkretisoitui korkeina lentohintoins ja teki hieman pidemmästä ajasta Suomessa huomattavasti järkevämpää. Niinpä tuli koettua pitkästä aikaa sekä Suomen pimein aika, että oikeata talvea kuuden viikon edestä. Tammikuun toisella viikolla oli sitten aika halata kaikki littanaksi ja siirtyä myös fyysisesti työmaalle. 

Jos meiltä meni reilu kuusi vuotta purjehtia Uuteen Seelantiin, niin noilla lentävillä laitteilla ei mennyt välilaskuineen kuin n. 30 tuntia. Tyynimerikin ylitettiin muutamassa tunnissa.

Takaisin pallon toisella puolen, lieneekö oikea puoli, mutta mukavan tuntuinen. Lento Los Angelesin kautta oli kohtuulliaen mutkaton, vaikka Ameriikan välilaskulla piti jonkin aikaa selvitellä, miksi makustajalla ei ole Uudesta Seelannista paluulippua taas ulos maasta. Kaikki veneen paperit rekisterikorttia myöten tuli esiteltyä lyhyen selityksen kera: "Purjehdin veneelläni ulos maasta, kun aika on. Olen veneen kapteeni ja toinen omistaja."

Ystävällinen virkailija soitti vielä Uuden Seelannin maahanmuuttoon ja ojensi luurin minulle. Samat kysymykset ja samat vastaukset käytiin läpi. Siellä päädyssä olivat passin ja viisuminkin tiedot ajan tasalla, joten "No worries, welcome".

Kolmisenkymmentä valvottua tuntia takana, ja marssin reppu selässä telakan portista lauantaina Victorian  luo. 

Wwwau!!! Kylläpä on nätti, oli ensimäinen ajatus: Meidän Kotimme:

Vielä tukitassun paikat ja vesilinjan maalaus.

Musta virheeton pohja -  ja kiiltävä laivastonsininen kylki melkein häikäisi!

Reaalimaailma odotti, kun kiipesin tikapuita kannelle ja availin luukut. Nojuu, jos hakisi merikontista vaikka petitarpeet ja vähän astioita. Telakalla on varsin siisti yhteinen keittiö-oleskelutila-vessa-suihkukompleksi muutaman kymmenen metrin päässä Victoriasta, joten siirryin iltapäväksi sinne tasaamaan kevyttä jetlagiä ja torkuskelemaan sohvaan. 

Jokunen jo ennen joululomaa tutuksi tullut kävi moikkaamasa, kokkailemassa ja ihmettelemässä unista sohva-apinaa.

Aloitin telakkatyöt verkalleen etsimällä hyviä ammattilaisia muutamaan hommaan: 

Ankkurivinssi piti saada kannesta irti, että ikiaikaiset ruostuneet vanhan vinssint reiät voitaisiin hitsailla umpeen. Yritin irroittaa sitä itse, mutta ei se totellut. Rigipajan nuori asentaja paini sen kanssa aikansa, ja lähtihän se. Jaskan huolella arkistoimasta manuaalista oli siinä iso apu.

Pääkoneen pakoputken jäähdytysvesikäyrä oli taas vuosien jäljiltä hyvän hitsarin tarpeessa ja sellainen löytyi helposti ihan pihapiiristä myös. 

Kunnon raput helpottavat telakka-asumista huomattavasti.

Tein itselleni pesän takakajuuttaan, koska ankkurivinssin purku oli vaatinut koko keulakajuutan muuttamisen työmaaksi. Siellä kyllä paljastui puretun seinäpaneloinnin takaa jotain muutakin ikävää: Ankkuriboksin hiekkapuhallus oli puhkaissut ruosteiseen välilaipioon pari kunnon reikää. Jatkuva ketjun rassaus ja suolavesi olivat tehneet tehtävänsä. Victorian keulan ketjuloota on periaatteessa vesitiivis, mutta ulos tyhjenevä osasto. Asia vaatii siis toimia, vaikka tämä laipio ei ole rungon vahvuudelle niin kriittinen.

Olimme jo teettäneet itse rungolle ultraäänimittauksen. Teräsveneet ruostuvat sisältäpäin, sanotaan. Olin kyllä vahtinut, ettei pilssiin valu ruostelitkua mistään nurkasta, mutta kuitenkin esim. vesitankkien ja vessa-saunan alle ei pääse näkemään. UÄ-mittaus kertoi, että rungon teräs on alkuperäisessä vahvuudessaan. Jaskan rakennusvaiheessa  ruiskuttamat epoksit ovat hoitaneet hommansa. Tästä aiheesta enemmän blogitestissä jossa käyn läpi koko maalausprosessin.

Hiukkasen ns. tylsien hommien aloitus, kuten kannen hiominen ja paklailu tökki, koska työnjohto, eli försti-Vali, oli vielä toisella puolen maapalloa. 

-Macko

Edellinen

Pitkäjärvi Nummi - Dockland 5 Whangarei