Edellisessä kirjoituksessa - olemme yhä Rabatissa ja valmistelemme Victoriaa lähtöön.
Perjantaina 8.11. kuitenkin pääsimme lähtemään. Tullilaiturissa oli lisäksemme pari muuta venettä, ja rantaan tuli myös kaksi virkailijaa kahden nuoren saksanpaimenkoiran kanssa.
Toinen vietiin Victorian kylkeen kiinnitettyyn veneeseen, toinen jäi nuoren viehättävän neidon ohjaamana nuuskimaan Victoriaa. Koira oli selvästi tottumaton tehtävään, ja kouluttaja koetti epätoivoisesti opastaa koiraa ranskaksi. Komento ”cherche!” yhdistettynä takakajuutan venttiilin osoittamiseen tuotti tulokseksi Rantanplanmaisen innostuksen kurkkia toisessa veneessä touhuavaa kollegaa – ja innokasta hännänheilutusta. Tyttö yritti epätoivoisesti saada koiran ymmärtämään mistä on kyse. Pelkäsimme koiran puolesta kun se kompuroi Victorian salonkiin vievissä jyrkissä rappusissa. Sisätiloissa peto käyttäytyi yhtä ammattimaisesti. Vielä rannassa kouluttajilla oli täysi työ estää koiria telmimästä keskenään turistien nähden.
Satamavirkailijat luotsasivat meidät kavalasti vaeltelevan särkän ohi. Tuuli oli kääntynyt, ja rannan suojassa ei ollut pahoja maininkeja.
Avomerellä tilanne oli toinen. Kova, puuskainen tuuli puhalsi idästä, ja Irlannin suunnalta tuli vielä kunnioitettavan kokoisia maininkeja. Isopurje hinattiin ykkösreiviin ja genua vaihdettiin fokkaan. Jokainen iso aalto pyrki kääntämään veneen poikittain menosuuntaan, ja tuuli vaihteli purjeen puolelta toiselle. Ymmärsin miksi isopurje kiristettiin preventteriköydellä toivottuun asentoon. Puomia tukevoittava kikkitanko oli pettänyt jo Portugalissa ja odotti yhä kansikiinnityksen hitsaamista. Väliaikaisratkaisuna isopuomi oli kiristetty taljalla kantta kohti niin tiukalle kuin mahdollista.
Victorian normaali, miellyttävä matkavauhti on 5 – 6 solmua. Ennen minun vahtivuoroani kyyti oli 8 – 10 solmun luokkaa, huiput kävivät yhdessätoistakin. Kysyin Mikolta pitäisikö minun olla huolissani jostakin. Vastaus oli kaiken kattava ”Jos mikä tahansa muuttuu, herätä minut”.
Junttasin itseni turvavaljaissa reelingin mutkaan, ja keskityin ensisijaisesti autopilotin käyttäytymiseen. Se oli oireillut jo Portugalissa ja pyrki välillä kääntämään veneen takaisin tulosuuntaan. Mikko oli jo kertaalleen puhdistanut ohjausyksikön trimmeristä enimmät liiat rasvat, mutta jokin kokkare sinne oli ilmeisesti kuitenkin jäänyt. Mainingeissa kääntyilevä keula pisti automaattiohjauksen koville. Vahtivuoro meni kuitenkin hyvin. Aamun lähestyessä tosin jouduin pinnistelemään hereillä pysyäkseni.
Vene keikkui siis voimallisesti, ja nukkumaan mennessä oli pakko sulloa ylimääräiset peitto ja tyyny oman vartalon kahta puolta, jottei kivulias kohtaaminen kajuutan reunojen kanssa toistuisi kymmenen sekunnin välein. Isolla Atlantilla aallonpituus on kuitenkin armelias. Kolmimetriset aallot eivät siellä ole yhtä ankarat kuin Suomenlahden paljon matalampien mutta tiheämpien läikähdysten sarjarynkytys.
Aamulla heräsin kovaan rysähdykseen ja kuulin kannelta liikehdintää ja puhetta, jonka sisältöä en kuitenkaan erottanut. Kesti tovin ennenkuin sain korvani kiskotuksi irti tyynystä. Preventteri oli katkennut ja isopuomin nivel murtui kun tuuli pääsi rysäyttämään purjeen väärälle puolelle. Samalla taittui fokan puomi. Mikko laski isopurjeen ja sitoi puomin pään mastoon, jottei se pääsisi vapaasti paukkumaan. Olin todella onnellinen, että vahdissa oli silloin joku kokeneempi. Muuten soimaisin itseäni vieläkin.
Matka jatkui siitä eteenpäin pelkällä genuannurkalla, edelleenkin normaalikyytiä reippaammalla vauhdilla. Unenpuutteen aiheuttamat harhat olivat välillä viihdyttäviäkin: yhtenä yönä ihastelin kuun valossa korkeiden aallonhuippujen päällä ratsastavia läpinäkyviä demoneja. Takakajuutan punkkaan kömmittyäni ihmettelin korvanjuuresta kuuluvaa rauhallista, syvää hengitystä. Siinä on lämmityslaitteen venttiili, ja veneen kääntyily paineli veneen kylkiä ja sai ilman kulkemaan edestakaisin.
Delfiinit kävivät silloin tällöin tervehtimässä, ja suunnilleen puolimatkassa Vali hihkaisi sitloorasta: ”Valas!” Kömmin avotilaan tähyämään taivaanrantaa ja kysyin: ”Missä”. ”Tossa”, sanoi Vali ja osoitti parinkymmenen metrin päähän menosuuntaan. Seitsemänmetrinen kaskelotinpoikanen puski määrätietoisesti vastatuuleen. Emo oli varmaan upoksissa saalistamassa.
Loppulegistä, Kanarian Graciosan ollessa jo hyvin näkyvissä, meri yllätti minut katutappelijan rumalla tempulla. Pohjan hiljalleen kohotessa aallot jyrkkenivät ja alkoivat murtua. Styyrpuurin puolelta lähestyi korkea aalto, joka murtui aivan veneen vieressä. Sain kasvoilleni ämpärillisen vettä, ja käytin näkyvyyden palauttamiseen molempia käsiä. Juuri sillä hetkellä aalto osui voimalla veneen kylkeen ja sinkosi minut ilmaan samalla kun vene keinahti jyrkästi. Edelleen sokkona putosin kohti avotilan parrasta – ja toivoin osuvani mieluummin siihen kuin mereen. Toiveeni toteutui, enkä edes saanut vinssin kampea selkääni. Sitlooran reuna tosin osui melkoisella voimalla vasemman puolen alimmaisen kylkiluun tyveen. Onneksi minulla oli edes ohut kelluntaliivi iskua vaimentamassa. Täräys oli silti koko lailla invalidisoiva. Jokainen liike piti suunnitella etukäteen, jotta mikään tuenottokaan olisi mahdollista toteuttaa ilman vihlaisevaa kipua. Valin vaatimuksesta lupasin käydä seuraavana päivänä lääkärissä varmistamassa että sisuskalut pysyivät ehjinä.
Olimme suunnitelleet Graciosan rantaan ankkuroitumista, mutta paikka oli niin suojaton, että nukkuminen olisi yhtä vaikeaa kuin avomerellä. Suuntasimme siis Lanzaroten ympäri Rubiconin sataman ulkopuolelle ankkuriin.
Tiistaiaamuna 12.11. lähdin Mikon kanssa kumiveneellä metsästämään lääkäriä. Kysyimme neuvoa satamakonttorista, jossa oli vuorossa asiallisenoloinen, mutta leipääntyneen tuntuinen virkailija. Hän antoi pyydetyt tiedot, mutta tuli sellainen olo, että häneltä oli turha odottaa mitenkään ekstrahyvää palvelua. En ollut ymmärtänyt ottaa mukaan sinistä, eurooppalaista sairausvakuutuskorttia, joten jouduin suuntaamaan yksityiselle lääkäriasemalle. Siellä todettiin, että sisäisiä vaurioita ei ole, ja kylkiluukin on ehjä. Sain kankkuuni pistoksen, joka sisälsi kipulääkkeen ja antibiootin sekoitusta.
Antibiootti kuulemma jouduttaisi parantumista, koska isku saattaisi muuten aiheuttaa tulehduksen hermokanavaan ja pitkittää siten toipumista.
Olimme ensimmäiset yöt ankkurissa sataman ulkopuolella. Saaren eteläpuolella olimme suojassa aallokolta, mutta rannan maansiirtotyömaalta pöllysi runsaasti hiekkaa. Säätiedotus lupasi voimistuvaa tuulta, joten pyrimme satamaan. Siellä ei kuulemma ollut sopivankokoisia pilttuita, joten lupauduimme maksamaan isommasta. Rannassa Victoria kyllä mitattiinkin pidemmäksi, kuin sen rekisteritietoihin oli merkitty.
Satamassa Mikko moukaroi teräslatasta puominiveleen tukirakenteen, jolla puomi pysyi oikealla paikallaan.
Tässä vaiheessa Make oli Oliviallaan ehtinyt Gran Canarialle Las Palmasin sataman ankkuripaikalle. Kipparit vaihtoivat kuulumisia puhelimessa.
Keskiviikkona 20.11. saavuimme Las Palmasiin, ja ankkuroimme hieman Makea peremmälle lahteen. Aallonmurtajalle oli matkaa muutamakymmentä metriä, ja oli mukava seurata kalastajien touhuja. Yleensä saaliit näyttivät olevan suunnilleen sardiinin kokoisia, mutta kerran seurasimme näytelmää, jossa järeä virveli oli aivan luokilla, ja kalastaja loikki ihmeen ketterästi kiveltä toiselle siihen suuntaan, johon kala oli menossa. Tätä kesti varmaan parikymmentä minuuttia. Sen jälkeen vapa oikeni ja mies kelasi velton siiman ylös. Varmaan barrakuda.
ARC- ralli starttaisi kohti Karibiaa sunnuntaina marraskuun 24. Siihen asti satama olisi täynnä, kun 200 lähtijää kunnosti siellä veneitään. Siinä porukassa oli myös Victorian miehistön kanssa lähtiäisjuhlat Suomessa järjestänyt Ea- veneen kippari Jamo miehistöineen. Kuumeista puuhaa riitti ihan lähtöön asti.
Kun lähtöpäivä lähestyi, Makelle käytiin ilmoittamassa että Olivia pitää siirtää lauantaisen ilotulituksen takia. Make yritti nostaa ankkurin, mutta se ei inahtanutkaan. Sovittiin että kun meillä kerran on sukelluslaitteet kyydissä, niin käymme tarkistamassa tilanteen.
Perjantaina Make kävi hakemassa Mikon ja minut kumiveneellä. Pullot olimme täyttäneet edellisenä päivänä, ja puimme varusteet ennen lähtöä. Olin ottanut mukaan vain kolmemillisen märkäpuvun Karibian lämpöisiä vesiä varten, ja 21- asteinen meri tuntui varsin vilakalta. Laskeuduimme ankkurikettiä myöten 14 metriin ja seurasimme kettiä ankkurille. Perillä selvisi miksi ankkuripelillä oli ollut ongelmia. Ketju oli sotkeutunut isoon hylättyyn naara-ankkuriin. Iso ankkuri vaati aika pitkää rotevaa nitkutusta, ennenkuin hiekka sen ympärillä löystyi, ja saimme ketjun kietoman sakaran pyöräytyteksi ylöspäin. Kun Olivian ankkurin vielä tanssitti sakaran ympäri, ketjun rusetti oli aukaistu. Veimme Olivian ankkuria hieman tuulen suuntaan ja junttasimme sen lavan tukevasti hiekkaan. Make pääsi seuraavana päivänä satamaan, pois ilotulituksen vaara- alueelta. Meille sanottiin, että voimme jäädä ankkuriin, jos tuulen suunta ei muutu. Se ei muuttunut, ja lauantaina seurasimme melko prameaa ilotulitusta Olivian kannelta.
Jamolla oli tiedossa hyvä bulgarialainen hitsari, joka voisi vahvistaa puominivelen hätäkorjausta ja kiinnittää kikkitangon. Jamo ehti kiireiltään antamaan yhteystiedot, ja mies löytyi myöhemmin veneestään samasta satamasta. Hän oli rakentanut veneensä aivan kokonaan itse, koska Bulgariasta ei siihen aikaan löytynyt valmiita osia.
Sunnuntaina Mikon veli tuli vaimoineen käymään. Mikko oli vielä kumiveneellä vieraiden kanssa rannassa, kun ARC- rallin osallistujat alkoivat lipua ulos satamasta kohti parin mailin päässä olevaa lähtölinjaa. Lähtijät toivotettiin matkaan huutaen ja sumutorvia soittamalla. Lähdössä oli myös pari muuta suomalaista venekuntaa. Ison sataman kummassakin päässä oli soittokunta. Ne vaelsivat pitkin rantaa, kun veneet etenivät kohti sataman suuta. Kakofonia toi mieleen Charles Ivesin sävellykset. Ensimmäiset suomalaiset olivat jo ehtineet lähteä, kun Mikko toi vieraat Victorialle. Juhlistimme jälleennäkemistä kuohuviinillä ja nautimme verkkaisen lounaan. Muutaman tunnin päästä Mikko kyyti vieraat takaisin rantaan jatkamaan Kanarianlomaansa. Seuraavina aamuina seurasimme tietokoneella tuttujen etenemistä kisassa.
(Toim. huom. Tähän olisi tullut myös videonpätkä tuosta kakofoniamaisesta musiikista, mutta se ei nyt tällä kertaa onnistunut)
Tiistaina menimme joukolla lentokentälle vastaan Valin aikuisia lapsia, jotka tulivat vajaaksi viikoksi Kanarialle. Vuokrasimme kentältä auton, jolla sitten liikuimme hieman laveammin pitkin saarta. Kentältä suuntasimme suoraan kohti Melonerasia, jossa työtuttumme Kirsti lomaili miehensä ja pienen muun seurueen kanssa toiseksi viimeistä päivää.
Vali oli vuokrannut lapsille aika tilavan airbnb- asunnon aivan sataman läheltä, ja muutti sinne myös itse lasten loman ajaksi. Asunto oli varsin hyvin varusteltu. Siellä oli mm. pesukone ja kuivausrumpu, joten Victoriaan kertynyt pikkupyykki saatiin puhtaaksi ja kuivaksi kerralla. Normaalisti pyykit pestiin automaattipesuloissa; veneessä oli mahdollisuus vain pieneen nyrkkipyykkiin.
Nyt kun meillä oli auto käytössä, teimme hienon päiväretken Fatagan kautta Pico de las Nieves- vuorenhuipulle. Fataga on karuun laaksoon rakennettu viehättävä pikkukylä, jonka kapeilla kujilla kävimme ihastelemassa toinen toistaan viehkompia asumuksia ja kukkaistutuksia. Lounaan nautimme pääkadun varren pienessä ravintolassa. Pico de las Nieves on Gran Canarian korkein huippu, ja sieltä aukeaa vaikuttava näkymä kauas laaksoon. Paluumatkalla poikkesimme kahville Firgasissa.
Kun lapset palasivat Suomeen, oli taas aika kunnostaa venettä Atlantin ylitystä varten.
Mikko oli jo Suomessa ehtinyt rakentaa tuuliperäsimen lavan netistä löytyneen kuvan ja surffilaudan laminointiohjeen perusteella, mutta ohjausmekanismi piti vielä askarrella. Veneen perään oli kyllä jo Espanjassa hitsattu pidikeputket peräsimen akselille. Korjaushitsauksia ei ollut vielä tehty, ja vesikoneeltakin puuttui edelleen sähköt. Kumiveneelle pitäisi myös saada suojakangas.
Kysyin varovasti kuinka paljon tuohon mahtaisi kulua aikaa. Mikko tuumasi, että varmaan muutama viikko vierähtää. Sain siis unohtaa haaveeni kalastamisesta Atlantilla ja sukeltelusta Karibialla. Minulla oli vakuutus vain kolmen kuukauden reissua varten, mutta kun joka satamassa oli vierähtänyt odotettua enemmän aikaa, oli noista kolmesta kuukaudesta jo kulunut puolet, ja Atlantin ylitys kestäisi ainakin kolme viikkoa. Cabo Verdellekin olisi yli viikon purjehdus. Minusta ei myöskään olisi enää apua reissun vaativimmalla osuudella. Sain sanoneeksi että ”No, veneen ehdoillahan tässä mennään”. Päätin hypätä kyydistä Cabo Verdellä. Lentoliput tilaisin kuitenkin vasta kun olisin jo siellä.
Auto vaihdettiin pienempään kun väki väheni. Kaasua piti käydä ostamassa lisää, ja tuuliperäsimen trimmilavaksi hankittiin pätkä lautaa. Matkassa mukana ollut trikolorimerkkivalo oli kadonnut jossain varastotilojen uudelleenjärjestelyssä, eikä sitä enää löytynyt. Sellainenkin piti hankkia.
Pikku- Olivia (erotukseksi Maken Oliviasta) oli saapunut Madeiralta jo ennen ARC- kisan lähtöä. Sen kippari Heikki tarjoutui kiinnittämään trikolorin maston huippuun. Vali ja minä olimme tuosta erityisen ilahtuneita: Heikissä oli erinäisiä kymmeniä kiloja vähemmän vinssattavaa kuin Mikossa.
Seuraavien kahden viikon aikana teimme rästiin jääneitä asennus- ja korjaushommia. Heikki kävi kiinnittämässä trikolorin paikalleen. Hitsari teki tilatut korjaukset (mies oli aivan loistava ammattilainen ja teki hyvää työtä), vesikone saatiin käyttövalmiiksi ja tuuliperäsin paikalleen. Vesikonetta ei kuitenkaan voinut testata sataman likaisessa vedessä, ja tuuliperäsimenkin kokeilu vaati liikkeelläoloa. Tapasimme vielä joitakin tuttuja sataman kuppilassa.
Maken vaimo Sari ja miehistön kolmas jäsen saapuivat Las Palmasiin, ja Olivia lähti kohti Karibiaa.
Ennen lähtöä meidän piti vielä tehdä runsaasti ruokahankintoja, ja maistelimme kaupoissa myytäviä säilykkeitä tutkiaksemme mitä niistä voisi kuvitella syövänsä useammin. Vali teki hankintalistaa muutaman päivän ajan, ja kun tilaus sitten toimitettiin Hyperdinosta suoraan laiturille, tavaraa oli 17 isoa muuttolaatikollista. Niiden lisäksi ostettiin erikseen tuoretavarat ja neljän kilon Serrano- kinkku. Pahvirasiat hävitettiin ja säilyketölkkien etiketit irrotettiin, jotta veneeseen tulisi mahdollisimman vähän torakanmunia. Tölkkeihin piti sitten tietysti tussilla kirjoittaa mitä ne sisälsivät. Mikko ja minä pidimme puhdistuspajaa sitloorassa, ja Vali onnistui piilottamaan ruuat ja muut tarvikkeet veneen säilytyslokeroihin yhden iltapäivän aikana.
Keskiviikkona 18.12. kaikki oli valmista lähtöön. Pääsimme melkein veneenmitan laiturista, kun Mikko alkoi kääntää venettä ja lisäsi kaasua. Perästä kuului rasahdus, kun tuuliperäsin murtui kapeimmasta kohdastaan. Kotona tukevaksi päällä pomppimalla testattu rakenne ei kuitenkaan kestänyt potkurivirtaa. Nostimme linkkuun vääntyneen kapistuksen kannelle ja lähdimme kohti Cabo Verdeä... jatkuu...