Järki vai tunteet

Koska on oikea aika lopettaa purjehdus ja luopua veneestä? 

Kuten niin monessa asiassa, ei tuollekaan ole olemassa varsinaista oikeata vastausta. Näiden vuosien aikana ollemme kuitenkin nähneet muutaman esimerkin siitä, mitä tapahtuu, kun päätöstä ei tehdä oikeaan aikaan. Yleensä sen näkee hyljätystä veneestä jossain ankkuripoukamassa, tai marinassa. Miehistö - ja valitettavan usein kapteeni - ei halua antaa periksi ja venyttää päätöksen tekemistä. Kunnes mahdollisuus tehdä päätös on karannut horisontiin. Ehkä kyse on ajatuksesta, että vielä vähän aikaa - kyllähän minä nyt tämän vielä laitan kuntoon. On kyllä tavattu muutama ikiliikkuja, joihin 80 elettyä vuotta ei näytä jättäneen jälkiä.

On taas vähän usvaiset ajatukset.

On äärettömän onnekasta, että on saanut mahdollisuuden elää sellaista unelmaa, josta ei millään haluaisi luopua. Sellaista eloa josta ennen luimme vain kirjoja tai blogeja, ja kuulimme tarinoita iltanuotiolla. Sitten tulikin aika ja mahdollisuus tarttua tilaisuuteen ja tehdä sitä ihan itse. Huimaa. Maailma on iso ja ihmeellinen.

Veneen ostaminen on taloudellisena sijoituksena aika kehno. Se kyllä pystytään selittämään itselleen kaikenlaisilla hyvillä syillä ja selityksillä. Taloudellisiakin perusteluita voidaan esittää.  Tällä kokemuksella voimme sanoa, että se on sijoitus omaan mielenterveyteen.

Jos ennen veneen omistamista on ollut ahdistusta ja masennusta vaikkapa siitä, että riittääkö oma työpanos jonkin korporaation hyväksymälle tasolle, veneen omistamisessa siirrytään  paljon lähemmäksi elämän peruskysymyksiä: Saattaa ahdistaa tuleva säärintama. Tai jonkun kalliin osan hajoaminen, jota varten pitää taas käydä säästöistä riipimässä venerahoja. Saattaa masentaa se, että ei näe läheisiä samalla tapaa kuin ennen. On vähän yksinäinen olo, vaikka ympärillä olisikin paljon ihmisiä, mutta he eivät ole vielä riittävän tuttuja, että puolikas lause riittäisi selittämään omaa oloa. 

Silti korporaatioon verrattuna vene-elämä tarjoaa useammin lohtua luonnon mekanismeilla: Käsittämättömän kaunis auringonlasku; järisyttävän kirkas turkoosi vesi ja vieressä uiva eagle ray tai hai; pari valashyppyä (tämä vastaa arviolta noin 150 terapiatuntia).Tai vaikka karmaiseva sadekuuro kun olet jollalla palaamassa kaupasta veneelle - silloin sitä nimittäin tuntee elävänsä, kun viileä vesi saavuttaa neljän vaatekerroksen jälkeen ihosi.   

Kyllähän venekin on niinkuin monialayritys, mutta se on meidän oma konserni ja saa olla sellainen. Joka tapauksessa se on paremmissa maisemissa kuin useammat toimistot tai tehtaat. 

• 

• 

• 

• 

Nää on ollut niitä hetkiä, jolloin toivoisi parempaa kameraa. Miettikää tuota tunnelmaa - älkää laittako turhan paljon painoa kuvan laadulle.

Me olemme olleet koko tämän meidän unelmaelomme aikana hyvin konservatiivisia. Ei olla otettu turhia riskejä, ollaan edetty rauhaksiin ja hitaasti aina sen mukaan mikä on tuntunut hyvältä. Ja voi että, se onkin tuntunut hyvältä. Niin hyvältä, että tätähän voisi jatkaa loputtomiin. Jos voisi.

Ne entiset upeat alukset, jotka hitaasti mutta valitettavan varmasti ovat muuttumassa hylyiksi, kertovat omaa tarinaansa. Tuossa vaiheessa kai perikuntakin on todennut, että ei se sijoitus taida tuottaa tulosta, päinvastoin siitä onkin muodostunut isompi ongelma hoidettavaksi. Niinpä perikuntakin katoaa, eikä ole enää ketään hoitamassa unelmaa arvokkaasti loppuun. Olemme usein sanoneet ääneen, että tuohon ei pidä päätyä. Se olisi yksinkertaisesti väärin.

Meitä pidempään seuranneet ovat nähneet, että olemme viettäneet viimeiset yhdeksän kuukautta telakalla tekemässä Victoriaan isomman remontin. Miksi ihmeessä sitten panostimme siihen niin paljon tämän viimeisen miltei vuoden aikana?

Ollaanko me nyt siinä tärkeimmässä ja vaikeimmassa risteyksessä, joka kuuluu tähän elämänmuotoon? Mietitäänpä sitä ensi viikolla.

• 

• 

• 

• 

• 

• 

• 

• 

• 

Hylkyjä sieltä täältä. 1. Rangiroalla odottaa miehistöä vielä suht hyvässä kunnossa oleva venho. Sen verran pitkä on ollut odotusaika, että linnut ovat vallanneet sen. 2. Mo´orealla on tämmöinen pieni suloinen Minumus. 3. Carriacoun Hillsboroughn edustalla seisoi vanha tankkeri vuonna 2020. Mitäköhän sille kuuluu tänä päivänä. 4. Tahitin lentokenttäankkurissa oli tämmöinen vähän riesa. Ei sitä ihan hylyksi voi sanoa sen puolesta, että siellä taisi jopa asustaa joku. Toisaalta ankkuripeli ei pelannut, eikä se itse ankkurikaan kovin hääppönen ollut - takuuvarma rekaaja. Tuolla kertaa oli meidän vuoro väistää sitä, kun se oli ajautumassa meidän päälle. 5. Carriacoun toinen hylky. Nämä on isompia laivoja, mutta purjehtijat eivät pääse pälkähästä, Panaman Linton bayssä on niin monta hylättyä venettä joista yhden uppoamista jouduimme seuraamaan livenä. 6. Panaman Lintonissa tämäkin, sentään ei tule uppoamaan mereen. Toivottavasti se saadaan jotenkin paloiteltua ja hävitettyä asianmukaisesti. Pitäisi olla jo melkoista harrastuneisuutta, että tuosta vielä veneen tekisi. 7. Curacaon pieni hylky - vähän suloinen ja sentään puuta. Ei niin hazardia. Curacaolla on myös ihan tietoisesti upotettu vene tekoriutaksi. Se onkin hyvin jo kasvanut korallia ja kalat ovat sen ottaneet kodikseen. Sellainen tapaus onkin aivan toinen tarina, kun se tehdään ajatuksella ja hyvin. 8. Tämän veneen matka on toistaiseksi päätynyt Tongalle. Aika paljon työtä se vaatisi, eikä Tonga ole ehkä helpoin paikka kaiken tekemiseen, mutta tämä kuuluu sarjaan: Vielä on toivoa! 9. San Blasin riutalle ajanut alus - Kuinka paljon tuhoa se on aikoinaan aiheuttanut, vai onko siitä saatu pumpattua kaikki polttoaine ja öljy? Varmasti kaikki arvokkaan oloinen on löytänyt uuden elämän jonkun tarvitsevan kodissa tai veneessä.