Ensimmäisiä kertoja tällä isolla retkellä ankkurointiin Espanjassa. Laxen poukamassa jännittyneinä harjoiteltiin, että kuinka siihen ankkuriin nyt sit luotetaan niin paljon, että ihan mennään kylälle kävelylle.
Nyt se on ihan arkipäivää ja tiettyjen rutiinien jälkeen, melkoisen luottavaisin mielin saatetaan jättää Victoria yksin kotiin hetkeksi.
Itämerellä.
Laxen jälkeen taidettiin mennä ankkuriin Vigon lahdella, Ciesillä ja Portugalin Sesimbraan. Ai niin Cascasissa kans. Mutta siitä seuraavan kerran vasta Teneriffalla. Ne oli aika normeja kokemuksia. Teneriffalla marina Rubiconin edusta muistetaan melkoisen kivikkoiseksi.
Las Palmasissa oltiin sitten ankkurissa odottelemassaa ARC 2019 lähtöä, jolloin sitten vapautuisi meillekin marinapaikka. Vaikka Las Palmas on erityisesti noihin aikoihin melkoisen kiireinen, ankkurissa oli oikein hyvä olla siellä. Kumiveneellä pääsi kuitenkin marinan laituriin ja sieltä kaupungille.
Kap Verden Mindelo oli sitten seuraava paikka jossa olimme ankkurissa. Sekin melkoisen kiireinen lahti vuodenvaihteessa, vaikka ARC:laiset olivat jo lähteneet. Kap Verden Mindelon ihmettelyä enemmän aiemmin julkaistussa blogitekstissä.
Vigon lahti, Las Palmasin monitoimisatama ja Mindelo.
Atlantin ylityksen jälkeen saavuimme Guadalupen Les Saintesiin. Kaikista hyvistä yrityksistämme huolimatta ja koneen nikottelun vuoksi saavuimme sinne keskellä yötä. Se on ihan vihonviimeistä puuhaa. Väsyneenä 23 päivän seiluun jälkeen etsimään säkkipimeässä kuuttomassa yössä sopivaa ankkuripaikkaa. Klo 04:50 juotiin ankkurointioluet - nukuttiin muutama tunti ja sitten mentiin s/y Olivialle vastaanottobrunssille - jolloin todettiin, että ihan ok kohta löydettiin. Siihen saattoi vaikuttaa myös se, että ympäriltä lähti aamulla muutamakin vene.
Olivian kanssa mentiin sitten Guadaloupen Basse Terreen ja löydettiin mielestämme hyvä kohta meille. Kunnes - kun oli tarkoitus lähteä jatkamaan matkaa, ankkuri ei vaan noussut. Oli nimittäin käynyt niin, että meidän ankkuriketju oli onnistunut kaivautumaan pohjaan unohetun poijupainokiven ali niin, että kahta poijukiveä yhdistävä ketju oli meidän ketjun päällä ja ankkuri itse siellä toisella puolella. Uskomatonta vai mitä? Siinä olivatkin sukellusvermeet tarpeen. Macko sitten kävi toteamassa tilanteen, tuli takaisin ylös, keräsi sopivat työkalut ja meni sitten vapauttamaan meidät siitä sotkusta. Ensin meidän ketju kiinni poijukivien ketjuun köydellä, sitten ankkuri irti ketjustamme. Sitten tepsutti kuin Aku Ankka ankkuri sylissään toiselle puolelle poijukiviä ja laittoi ankkurin takaisin kiinni meidän omaan ketjuun. Voilà sanoisivat ranskalaiset.
Les Saintes ja Grenada.
Seuraavaan ankkurointilahteen päästiin taas pimeässä - Olivia oli jo paikalla ja Make tiesi kertoa, että tilaa on. Ongelmaksi muodostui, että meillä ei vielä siinä vaiheessa ollut tarpeeksi ankkuriketjua. 50 metriä on hieman nafti kaikista tiukimmissa lahdissa. Kun ketjua on 80m se lisää huomattavasti mahdollisuuksia ankkuroitua syvempiinkin vesiin.
Tämän jälkeen oli taas hyvin tavallista ankkurointia Karibialla - Guadaloupe, Antigua, Barbuda ja St. Martin josta lopulta saimme sitä lisäketjua Covidista huolimatta.
St. Martinilla oltiinkin sitten paikallaan siinä yhdessä ja samassa kohtaa kolme kuukautta, Mihinkään ei oikein saanut liikkua, eikä minnekään olisi päässyt. Kunnes lopulta juuri ennen hurrikaanikautta toukokuussa Grenada rupesi ottamaan veneitä vastaan.
Aiempia kirjoituksia Grenadalta:
Grenadan ankkurointilahdista tarkemmin aiemmin julkaistuissa kirjoituksissa yllä linkit. Vietimme Grenadalla 9 kuukautta. Kävimme miltei kaikki paikat läpi - koska onneksi Grenadan alueella ja sen sisarsaarilla Ronde, Carriacou ja Petit Martinique - oli mahdollisuus purjehtia Covidin aikaan. Ihan ei ole varmaa, että oliko ne lahdet tavallista täydempiä, vai tyhjiempiä. Joka tapauksessa porukkaa riitti, mutta aina löytyi myös tilaa.
Normikeskustelu Victoriassa, kun haetaan paikkaa:
- Kapu: “Tässä voisi olla hyvä.” Försti: “Ei, tuo on liian lähellä.” tätä pallottelua jonkun aikaa, kunnes löydetään joku kummallekin sopiva kohta.
Purjehtijoiden määrä on kasvanut niin paljon, että ne haavekuvat mitkä oli Karibian autioilla palmurannoilla ankkuroinnista karisivat hyvin nopeasti. Sinäkin vuonna veneitä riitti, vaikka charterveneitä ei ollut.
Grenadan alueella meidän lemppareita olivat Grenadan saarella Woburn - lähinnä sen vuoksi, että siellä oli paljon sosiaalista elämää ja se oli siihen aikaan tarpeen.
Ronde islandilla on oikeastaan vain kaksi asiallista kohtaa ankkuroida ja tuulten mukaan ne on valittava - kaikki kävi ja ehdottomasti tämä oli sitä hakemaamme autiorantameininkiä. Toki saari oli oikeasti miltei asumaton, eikä siellä ollut mitään palveluita.
Carriacou - Tyrell bay on se minne kaikki tuppaa pakkaantumaan ja ahdastahan se oli siellä. Tyrelin ja Grenadan Prickly bayn ahtaudesta jäi meille sanonta: “On ankkuroitava Pricklyn tapaan.” Tämä tarkoittaa aivan liian lähelle muita kuin mitä erityisesti försti tykkäisi.
Me pidimme enemmän Hillsborough'n edustan ankkuroinnista, vaikka se oli selkeästi tuulille ja merenkäynnille alttiimpi. Tilaa riitti ja jos jossain, niin sieltä oltiin palveluiden lähellä. Lisäksi siellä oli Grenadan parhaimpia sukellus/snorklauskohteita Jack Adan -luoto.
Karibia.
Sitten pääsimme Curacaolle ja se se oli jännä paikka ankkuroinnin suhteen. Spanish water - kuuluisa sisälahti - on jaettu hyvin tarkkoihin alueisiin, jossa läpikulkumatkalla olevat purjehtijat voivat ankkuroitua. Melko ahdasta oli sielläkin. Jos halusi mennä johonkin muuhun lahteen ankkuriin, piti hakea konttorista maksullinen kolmen päivän lupa. Ankkurointiluvat ja uloskirjaukset piti mennä tekemään bussilla kaupunkiin Willemstadiin. Kun kirjauduimme ulos Curaçaolta seilaamaan kohti Arubaa, oli tullikonttori ensimmäinen visiittikohde. Immigration oli vuorostaan muutaman kilometrin päässä lauttasatamassa. Vahingossa jäimme ihan luvatta yöksi yhteen Curacaon lahteen vielä.
Aruballa ankkurointi oli helppoa - hyvää hiekkapohjaa riitti, paikkoja oli muutama ja ankkuroimme vain parissa kohtaa. Olimmehan Arubassa oikeastaan vain suorittamassa Victorian vuosittaista pohjan huoltoa.
Cartagena, Kolumbia.
Kolumbia - Cartagenan värikylläisen kaupungin edustalla oli myös melko tarkkaan rajattu ankkuroitialue. Marinan kumivenelaituria ja postiosoitetta saatiin käyttää, vaikkemme varsinaisesti asiakkaana olleetkaan. Sinne tilasimme mm. ihkauudet akut, ja niille laturin. Kaupungin edusta onkin kovin liikennöity - isoja konttialuksia yhdellä puolella, ja vastarannalla armeijan tukikohta jossa sotalaivoja ja sukellusveneitä. Pohja oli sellainen mitä vain kuvitella saattaa suurkaupungin edustalla. Ankkuri piti hyvin kyllä. Vesi oli sameaa ja Victorian pohja muuttui ennätyksellistä vauhtia koralliriutaksi. Aamulla ja illalla turistiveneet ajoivat keula pystyssä ja kahva pohjassa ankkuroituneiden veneiden välistä. Tehoa oli rutkasti sekä moottoreissa, että stereoissa. Silloin oli parempi pysyä kumiveneen kanssa pois jaloista. Toinen erikoisuus on äänekäs biletyskulttuuri. Bileveneitä riitti miltei joka yöksi. Harmittavasti ei itse olla enää niin bilehileitä, että oltaisiin nautittu stereoiden kilowateista - vaan päästiin loistamaan grumpy old sailoreina katsomassa kannella fikkarin kanssa, että onko ne bileet jo siirtyneet meille? Bileveneen kuski ei ollut huomannut, että olivat ajelehtineet jo meidän kylkeen kiinni. Se oli hassua sekin.
Cartagenasta mentiin muutamankin kerran Baruun, ihan muutaman tunnin purjehduksen päässä olevaan lahteen. Siellä oli paljon tilaa ja vain auringonlaskun aikaan hiukan moottoriveneiden bilemetakkaa. Maanantait olivat itse asiassa ihan tosi hiljaisia. Se oli hieno paikka.
Baru, Kolumbia.
Kolumbiasta Panamaan - jossa tutustuimme Linton Bayn ja San Blasin saariston ankkurointipaikkoihin. Linton bayssa on iso marina ja venetelakka kaikkine palveluineen. Ankkurilahdella on paljon veneitä ja myös surullisia unohdettuja veneenraatoja.
San Blasilla eli Kuna Yalassa sitten alkoi vihdoin haavekuva autiosaarista toteutumaan. Sielläkin riittää veneitä kyllä - erilaiset charterveneet valtaavat huippukaudella tunnetuimmat saaret, mutta hiukan syrjempää löytyy vielä rauhallisia unelmapoukamia. Ihan tuosta vaan siellä vierähti kaiken kaikkiaan 8 kuukautta. Saarilla asuu Kuna-kansa ja he myivät kanooteistaan hedelmiä, kalaa ja hummereita. Kolumbialaiset kauppaveneet kiersivät näillä saarilla myös myymässä ruokatarpeita. Vedenalainen luonto on kerrassaan upea.
Oli aika hankkiutua Panaman kanavan kautta tyynenmeren puolelle. Se tarkoitti siirtymistä Coloniin, jossa ankkurointi ei ole mahdollista, kuin ehkä yhdeksi yöksi ennen kanavaan siirtymistä.
Linton Bay, San Andres, San Blas.
Panaman kanavan jälkeen ankkuroimme jouluaattoiltana Cityn edustalle. Jokunen kuukausi kului etätöiden ja isolle merelle varustelun merkeissä. Nyt oli taas aika seurailla vuorovesiäkin, Karibian puolella niitä ei juuri huomannut. Kanavan jälkeen vuorovesi on jo ihan vaikuttava. Ankkuroinnissa se ei ollut niinkään ongelma, kunhan ketjua on tarpeeksi ja ankkuri on pitävä mutapohjillakin. Sitten kun mennään Las Perlaksen saarille Panamán edustalta, se piti tosiaan ottaa huomioon, jos aikoi maihin. Matalilla rannoilla meri katoaa kokonaan muutamaksi tunniksi tai nousuvedellä vie huonosti kiinnitetyn kumiveneen mennessään.
Perlaksen saarilla. Puun tarjoama varjo oli kovin tervetullut, kun jouduttiin odottamaan veden nousemista.
Marquesas, Fatu Hiva oli ensimmäinen maapläntti johon ankkuroiduimme Tyynenmeren ylityksen jälkeen. Nyt olimme korkeiden vuorien välisissä syvissä lahdissa. Hiva Oan pohjoispuolen Hanaiapa-lahdella viihdyimme hiukan pidempään
toipumassa pitkästä avomeriseiluusta. Kylä on herttainen ja ihmiset sydämellisiä.
Ei ihmeempää vuorovettä (rantautuminen kumiveneellä swellin takia usein vähän haasteellista) eikä byrokratiaa. Sisäänkirjausta varten saimme kyläläiseltä perheeltä liftin saaren pääkaupunkiin vuorten yli. Santarmitoimistossa tuli leimat passeihin ja veneellekin sisäänkirjaus. EU-kansalaisena oli hyvä olla täälläkin.
Tahanea ja Huanine.
Tuamotut ovatkin taas hiukan San Blasin kaltaisia: matalia korallisaaria kehäriutan suojassa. Reipas kakkoispasaati puhaltaa suojaavan kehäriutan yli ja välissä on palmujen peittämiä saaria, “motuja”, jotka suojaavat tuuleltakin. Pääasiassa eteläisen pallonpuoliskon kesäkuukausina (loka-huhtikuu) saarille iskee toisinaan “Maramu” säähäiriö: kaakkoistuuli vaihtuu ensin koilliseksi, tuo sateita ja kovaa tuulta, joka kääntyy täyden ympyrän pohjoisen ja lännen kautta etelään ja itään. Silloin kannattaa valita suojainen ankkuripaikka laguunin eteläreunalta. Tästä meille tuli kunnon oppitunti Rangiroalla, kun jouduimme työntämään puoli yötä avuksi koneella kohti ankkuria ja hurjaa aallokkoa. Rangiroan atolli on yli 30 merimailia pitkä ja avoin etelätuulille. Pimeässä atolleilla ei voi siirtyäkään, koska korallikarit ovat vaarana.
Hyvillä ankkuripaikoilla ankkuri kaivautuu puhtaaseen korallihiekkaan hienosti. Eräs erikoisuus täällä on ankkuriketjun kellutus. Monesti pohjasta pilkistää siellätäällä korallimöykkyjä, joihin ketju kiusallisesti takertuu ja tuhoaa samalla korallit. Ketjuun on tapana sitoa poijuja tai fendareita pitämään sitä hiukan irti pohjasta.
Kauniisti asettunut ankkuri ja ketjun kelluttaminen.
Oliko otsikko harhaanjohtava? Onko tässä nyt mainittu ne kamalimmat ja ihanimmat ankkurilahdet?
Se on hieman vaikea sanoa, kun jokaisessa paikassa on puolensa.
Hankala oli ehdottomasti Cartagena, mutta kun se kaupunki on niiin ihana.
Ihanimmat on ehdottomasti ne käsittämättömät korallisaaret San Blas ja Tuamotut, kunhan ei vaan tarvii liikoja palveluja sillä hetkellä.
Taustalla Victoria. Kummassakin.
Mitä on muuttumassa? Aika paljon jo uutisoidaan, että turismia on yritetty paikassa jos toisessa rajoittaa. Se tietysti kulkee käsi kädessä ilmastonmuutoksen kanssa. Kasvava on myös purjehtijoiden määrä. Sehän alkaa sitten pikkuhiljaa ärsyttämään jokaista, jonka mökkirantaan ne mokomat purjehtijat tulee ankkuroitumaan.
Curacaolla jo oli normina 3 päivän sääntö per ankkuripaikka. Tänne Ranskan Polynesian saarille ovat sellaista myös säätämässä. Covid jätti tänne paljon pitkäaikaisveneitä (parhaimmillaan miehistöineen) ja jopa hylättyjä, hylyiksi muuttuvia ongelmajätteitä.
Onko sitten käytännössä mahdollista pakottaa veneet pois kolmen vuorokauden jälkeen merelle keliin kuin keliin, on sitten toinen tarina.
Joka tapauksessa maailma, elämä ja purjehdusmaailma on muuttumassa. Enää ei ole purjehtijatkaan pioneereja, vaan lauma.
Comments