Edellisessä kirjoituksessa pääsimme Portimaoon. No nyt sitten lähdetään sieltä ja päädytään Rabattiin. Alunperin ajattelin, että kirjoitan seuraavat pätkät oikein tiiviinä yhdeksi kirjoitukseksi, jotta saadaan meidän reaaliaikaa kiinni. Ei siitä tullut mitään. Toisaalta, tämähän on meille muistoksi, niin taitaakin olla parempi kirjoittaa mahdollisimman paljon, koska niin paljon ja nopeasti onnistumme jo tässä vaiheessa unohtamaan.
Portimaossa vietetyn mukavan viikon jälkeen alkoi taas merikaipuu voittamaan. Kuten olimme jo jossain vaiheessa päättäneet, seuraavaksi mennään Marokkoon. Kumpikaan meistä ei ollut siellä aikaisemmin käynyt. Ari oli - joitakin vuosia aiemmin. Sääennusteet näytti hyvältä joten matkaan lähdettiin 31.10. On aina mukavaa päästä hyvään sääikkunaan, mutta nyt oli tarkkaa sekin, että pääsemme Rabatiin kun satama on auki. Sataman suu on melko kapea ja kun maininki on vaarallisen iso, satama suljetaan.
Matkaan meillä meni kaksi vuorokautta. Sellainen ei ihan paras kesto, koska matka loppuu juuri silloin, kun alkaa vahtirutiinit löytymään. Vaan olipahan herkkua, kun vahdissa olikin kolme ihmistä. Sehän tarkoitti ihan mahtavan pitkiä unia, jos vaan onnistui saamaan unesta kiinni. Ari on kuulu siitä, että valvoo öisin, niin laitettiinpa sit hänet koiravuoroon. Tämä legi oli aika mukava ja jälleen hyvää harjoitusta tuleviin.
Kun Rabat oli lähellä aloitimme VHF:llä marinan kutsumisen, niinkuin pilottikirja ohjeistaa. Monta kertaa huudeltiin, mutta vastausta ei valitettavasti saatu. Päätimme kuitenkin uskaltautua lähemmäksi. Satamaan sisäänajo oli kieltämättä mielenkiintoinen: Ensin mennään sisään aallonmurtajassa olevasta aukosta, jonka jälkeen heti kohta on "risteys". Kartasta voi nähdä, että melkoisen kapea on ränni, jota kuuluu ajaa ja lisähaastetta tuo siirtyvät hiekkasärkät. Oikealla puolella on upea linnoitus ja sen juurella hiekkaranta jossa oli väkeä uimassa. Vasemmalla puolella oli ikäänkuin aallonmurtajan jatke ja taas tämän vasemmalla puolella vielä yksi isomman oloinen allas. Ihan ei ollut varmin olo siellä ja taas yritettiin saada marinan väkeä kiinni, koska periaatteena on, että he tulevat vastaan ja luotsaavat perille marinaan. Vastausta ei vieläkään saatu ja kapu ajatteli, että tehdään rundi tässä ulommassa altaassa ja odotellaan hetki. Samalla hetkellä kun Victorian nenä alkoi osoittaa kääntymistä, alko tässä "keskimmäisessä aallonmurtajassa" olevat kalastajat kovasti huudella, että "Älkää kääntykö, tulkaa tästä edestä vaan!" Juuei, me kaksi ei osata arabiaa, mutta tämä ohjeistus oli selvää vaikka se olisi tullut hepreaksi. Paikallisia on uskominen, niin sitten jatkettiin heidän edestään sisälle joenuomaa. Kohta saapui marinan vene meitä vastaan ja muutaman ihmettelysanasen jälkeen ohjeisti meidät tullin laituriin. Tämä oli nyt ensimmäinen kerta meidän reissulla, kun tarvittiin oikeasti hieman raskaampia sisäänkirjautumisrituaaleja. Laituriin kiinni - kapu maihin asianmukaisten asiakirjojen kanssa. Ja tässä kohtaa olisikin parempi kun Kapu itse kirjoittaa miten se rituaali meni.
Kapu: Rantakansiossa on kaikkien passit, vakuutustodistus ja veneen suomalainen rekisteriote; se luottokortin kokoinen läpyskä, josta ei olennaisia tietoja löydä kuin suurennuslasilla. Siksi samat tiedot on kirjattu omatekoiseen "Vessel report" -paperiin. Sitä komistaa vielä Victorian juhlava leima. Kansio kainaloon ja laiturille kohti ensimmäistä konttorin ovea. Satamakapteeni tahi poliisi se taisi olla. Sieltä virkahenkilö komensi kuitenkin ensin tulliin, eli seuraavalle ovelle, jossa taas ihmettelivät tyhmää turistia ja ohjasivat takaisin edelliseen koppiin. Nyt tuli selväksi, että kyse on sisäänkirjauksesta ja paperitöihin ryhdyttiin. Huolella ajan kanssa kirjailtu kaavake mukana takaisin ovelle numero 2, tulliin. Siellä kirjailtiin uudelleen veneen ja miehistön tiedot, mukana olevat viinakset ja rahat. Lisäksi täytyi vakuuttaa, että ei ole tullattavaa, huumeita eikä aseita. Ja nimenomaan ettei aluksella ole dronea. Rekisterikortissa ei ole moottorin sarjanumeroa, ja tähän prosessi oli tyssätä. Levittelin terhakasti käsiäni ja selitin että " very old Ford motor, no numbers that time... nou numbers mösjöö.. " Selitys tyydytti ilmeisesti raatia, koska papereihin alettiin lyödä leimoja ja kirjoitella allekirjoituksia. (No konttasin kuitenkin etsimään sen numeron varmuuden vuoksi koneen kyljestä myöhemmin.) Huoneessa istui kahden virkapukuisen miehen lisäksi taustalla huomattavan tyylikkäästi pukeutunut herrasmies, joka ei osallistunut keskusteluun. Kun tämä oli selvitetty oli vuorossa kolmas ovi: Immigration, eli maahantuloviranomaiset. Siellä täytettiin veneen ja miehistön tiedot kaavakkeelle, passit kopioitiin, ammatteja tiedusteltiin. Koko miehistön työnantaja on sama epäilyttävä mediayhtiö, ja ammattikirjo äänisuunnittelijasta tuottajaan. Siispä piti vielä kahteen kertaan vakuuttaa, että emme ole ammattiasioissa liikkeellä, vaan turisteina. Lisäksi varmistivat vielä, ettei meillä ole dronea. Kun paperityöt oli tehty, tuli komento takaisin veneeseen odottamaan tarkastusta. Sitä suorittamaan tuli jo tuttu tyylikäs herrasmies ja hänen nuorempi virkapukuinen assistenttinsa. He osoittelivat kaappeja ja lokeroita ja pyysivät aukomaan niitä tutkittavaksi. Lääkelaatikon kohdalla herrat neuvottelivat hetken keskenään, mutta tulos oli "okeiokei". Assistentti löysi lopuksi vessan seinästä oven, jonka takaa aukesi tavaraa tupaten täynnä oleva sauna. Sen tutkimiseen ei ryhdytty, ja se oli myös "okei". Viimeiseksi vielä varmistettiin että veneessä ei ole dronea.
Selväksi tällä kierroksella tuli, että Marokko on turvallinen maa, mitään ei tapahdu hallinnon huomaamatta. Palvelu oli kaikenkaikkeaan ystävällisen asiallista, kaikki tehtiin niinkuin pykälät määräävät. Koska toimistot olivat somasti vierekkäin, ei koko operaatioon mennyt kolmea tuntia enempää. Olipa samalla oppitunti tulevasta.
Mie taas jatkan...
Mielenkiintoisia kohtia oli ne ammattikysymykset ja varmistukset, ettei olla tekemässä mitään ohjelmaa - jonka syystä kamera jäi kovin vähälle käytölle. Aina kun on vieraassa maassa, sitä mielellään sit pelaa heidän sääntöjen mukaan. Mitäs sitä turhaan härnäämään. Sitä paitsi se meidän pieni videokamera oli vasta Vigosta hankittu, olisi kovasti harmittanut, jos olisivat sen takavarikoineet.
Lopulta pääsimme siirtymään tullin laiturista marinaan omaan pilttuuseen ja lähdimme etsimään marinan sosiaalitiloja. Oli muuten sellaiset, ettei oo aiemmin nähty. Ei se ehkä marmoria ollut, mutta jotain älyttömän hienoa kiveä nämä saniteettitilat. Ajatus pitkästä lämpimästä suihkusta - Ah! Se upeasta suihkukahva jossa oli siis ihan normihana, ei nappia joka säätelee vedentuloa tai kolikkokonetta, joka säätelee lämpimän veden tuloa. Näytti hienolta. No, totus oli sitten hieman toisenlainen. Vettä tuli kolmesta reijästä ja jos laitto ihan täpökuumalle ja odotti aikansa, saattoi vähän tuntea lämpimänkaltaisen vesitipan vierailun. Eipä siinä sit turhia aikoja tarvinnut tuhlailla. Suihkuna joka tapauksessa toimi ja haisulista tuli taas tuoksuli. Ajoi asiansa siis. Ensimmäisenä iltana ei kummempia juuri tehty. Istuttiin avotilassa ja ihmeteltiin siitä avautuvaa näköalaa. Kaukana oli Hassan Tower, joka oli ensimmäisinä iltoina valaistu valkoisena, myöhemmin värit vaihtuivat. Kun vaan tietäisi, että miksi. Illat ei vieläkään olleet erityisen lämpimiä - pitkähihaista sai yhä kaivella esiin.
Halusimme Marokkoon myös sen vuoksi, että odotettiin näkevämme ja kokevamme jotain toisenlaista. Europpassa ollaan ikäänkuin kotona koko ajan. Kanariaakin ajateltiin miltei kodikkaaksi. Seuraava erikoisempi paikka meidän väljässä suunnitelmassa olisi Kap Verde, mutta Marokko haluttiin nähdä. Eikä se tuottanut pettymystä. Hyvin erilainen on elo. Odotin ehkä vielä enemmän tuoksuja, mutta niitä ei tullut niin paljon. Marokko oli minun silmiini sellainen suloinen sekoitus vanhaa arabikulttuuria ja hyvinkin nykyaikaista eurooppalaista meininkiä. Rukouskutsut kuuluivat tasaisesti - yksi niistä oli erityisen hassun kuuloinen, Ari sai sen taltioituakin - se kuulosti viritetyltä mopolta.
Rabattia. Muraalit, ne viehättää kovasti. Mohammed V:n mausoleum ja muutamia yksityiskohtia. Hassanin torni.
Marinan ravintolan terassille menimme nauttimaan tuoremehut. Tarjoilija kuiskasi juomia ojennellessaan, että sisältä saa olutta. Luki ilmeisesti purjehtijan ajatuksia.
Marinan maailma on varsin erillään normi-ihmisten elämästä. Marina oli vahvasti aidattu ja porteilla oli 24/7 vahdit. Kuten myös marinan laiturien edessä. Kun astuimme portista ulos ja kävelimme kohti lähintä medinaa (muurien takana oleva vanhakaupunki), matkalla oli nuoriso harrasteissaan. Rumpubändi hakkasi puiston laidassa hurjaa rytmikästä ja hypnoottista musiikkiaan. Puistossa kokonaiset perheet viettivät iltaa.
Koska tulimme yltäkylläisestä Portugalista, oli vielä päällä asetus: "Täytyy löytää the ravintola jossa pääsee kokemaan paikalliset maut ja tyylit." Vaikka moni asia on toisin Marokossa, Tripadvisor toimi täälläkin (jos sattui löytämään jonkun wifin, johon laite suostui yhdistymään. Oman netin käyttö on siellä todella kallista). Sieltä selailin marinan lähistöllä olevia paikkoja ja löysinkin hyvin mielenkiintoisen sellaisen. Ei ollut ihan yksinkertaista, mutta lopulta se löytyi pimeältä sivukujalta. Oli siinä jonkinlaiset kyltitkin, mutta eivät ne loistaneet kovin pitkälle. Maailma, joka avautui kun ovesta mentiin sisään, oli kuin suoraan elokuvasta: Valtavan kaunista ja koristeellista pintaa, kahden pienen käytävän jälkeen astuttiin sisäpihankaltaiseen tilaan, jonka keskellä oli istumauima-allas. Tämän sisäpihan reunoja kiersivät käytävät ja siellä erillisiä pöytäryhmiä. Olimme ravintolan ensimmäiset asiakkaat ja saimme valita paikkamme.
Kohta alkoi sisäpihalla musiikki kuulumaan. Mies ja luuttu. Ruoka ei ollut makukirjoltaan niin vahvaa, kuin odotimme, mutta tunnelma oli unenomainen. Tämän illallisen jälkeen muistimme tarjoilijan vihjeen ja menimme terassin takana olevasta ovesta sisään - Huh! Oltiin taas eri maailmassa, suhteellisen perinteisessä oikeassa baarissa ja saatiin oluet.
Rabatissa on moderni ratikkaverkosto. Ostimme automaatista liput ja hurautimme lähistön suurimpaan ja vanhimpaan medinaan. Sattui kyllä kovasti sateinen päivä, joten kahviloihin oli päästävä välillä istumaan sateelta suojaan. Kävelimme kalatorin läpi - no siellä oli sitten sitä tuoksuelämystäkin. Ei ihan sitä mitä hain, kylläkään. Kadulla oli jos jonkinlaista kulkijaa ostoksilla. Nuorisoa omissa porukoissaan, perheitä, naisia, vanhempia miehiä. Peremmälle kävellessä päästiin ravintoloiden kohdalle. Johonkin sitten päädyttiin ja syötiin kevyt lounas katsellen ihmisten vilinää kadulla. Toiselle puolelle katua tulikin vanhempi mies ja levitti maahan kankaan, jonka päällä oli jotain myytäväää: simpukoita - ilman kuoria. Minä siinä vaan ihmettelin, että eihän noita nyt ikinään uskaltaisi ostaa. Toisella hartialla joku osa minusta kyllä kuiskutteli "Odotahan vaan. Kaikenlaiseen oppii ja tottuu, kun käy eri paikoissa, joissa ruokakulttuurikin on erilaista. Aineksista lähtien."
Meidän oli tarkoitus olla Rabatissa vain muutamia päiviä. Vaikka mitään aikatauluja ei Kapu suostu ottamaan, olin saanut ujutettua kuitenkin ajatuksen siitä, että pyritään Kanarian saarille silleen reippaasti, että pääsen tapaamaan minulle tärkeän ihmisen, joka oli tulossa lomalle sinne. Seuraavana päivänä marinasta tuli tieto, että satama suljetaan, koska keli kovenee. Se harmitti aivan vietävästi. Eikä sille mitään voinut, mutta ihmisminäni oli aika rikki siitä, että kohtaaminen oli unohdettava. Satama pysyisi suljettuna aina 9.11. saakka.
Pettymyksen jälkeen oli vaan kerättävä itsensä ja nautittava sitten siitä mitä ympärillä oli. Ihan kauhean pitkälle ei menty, mutta kaupunkia kierrettiin jonkun verran -kaksi yll'mainittua medinaa ja Hassanin tornin ympäristö. Ristiriitainen kaupunki. Hieno kaupunki. Rabat, niinkuin koko Marokko on turistille turvallista seutua. Kansa on tukevasti hallinnon hyppysissä, eikä valuuttaa maahan tuovaa turismia sallita häirittävän. Erilaisia virkapukuisia herroja oli näkyvissä kaikkialla.