Etsi
  • Vali

Vieraskynä - Ari @Victoria osa 2.

Keskiviikkona 30.10.2019 lähdimme satamamuodollisuuksien jälkeen kohti Marokkoa. Vesitankit oli täytetty, vesikone oli vielä paketissa. Pohjoistuuli oli viriämässä. Oma ensimmäinen yövahtivuoroni alkoi iltayhdeltätoista. Olen muutenkin hidas nukahtamaan, mutta nyt pienet tirsat ennen vuoron alkua eivät kertakaikkiaan onnistuneet. Neljän tunnin yövuorot sovittiin kiertämään jatkuvasti myöhentyen. Sovittiin että yövuorossa ollaan aina kiinni turvavaljaissa, ja kalastus jätetään valoisaan aikaan.

Perjantaina aamupäivällä istuimme Valin kanssa sitloorassa. Äkkiä tunsin pienen nipistyksen paljaassa varpaassani, ja heilautin vaistomaisesti jalkaa. Pieni harmaa lintu lennähti säikähtäneenä Valin puolelle avotilaa, ja siitä edelleen veneen sisätiloihin. Sieltä sitä koetettiin hyvä tovi saada ulos, ja jossain vaiheessa se tuli takaisin kannelle. Laitoimme pienelle lautaselle tilkan vettä ja leivänmuruja. Nokan kapeasta muodosta päätellen kyseessä oli kuitenkin hyönteissyöjä, ja tarjoomukset eivät kelvanneet. Jossain vaiheessa tipu katosi näkyvistä, ja luulimme sen jo levättyään jatkaneen matkaa. Se ilmestyi kuitenkin vielä seuraavana päivänä kannelle kumolleen tuetun kumiveneen alta; ihan Marokkoon asti se ei ilmeisesti kuitenkaan kyydissämme tullut.

Meressä oli paikoin paljon fluoresoivaa planktonia, joka näytti kipinöivän kuun valossa veneen kyljillä.


Rabatin satama on rakennettu suojaiseen joenmutkaan noin kilometrin päähän meren rannasta. Lähestyminen piti ajoittaa nousuvedelle, koska vesi on matalaa, ja joki tuo mukanaan lietettä.


Lauantaina 2.11. aamupäivällä huhuilimme radiolla satamaviranomaisia, joiden piti satamaopaskirjan mukaan tulla merelle vastaan. Radiosta kuului kuitenkin vain kalastajien arabiankielistä keskustelua. Muutaman kunniakierroksen jälkeen kippari päätti kuitenkin yrittää omin avuin jokisuun hiekkasärkän ohi joelle. Aallonmurtajalla oli paljon kansaa kalastamassa, ja pian alkoi äänekäs viheltely ja kiivas viittoilu. Olimme kiertämäisillämme särkän liian kaukaa ja ajamassa matalaan. Joen suun tuntumassa oli nuori mies suppilaudalla, hän osoitti meille turvallisen reitin. Kohta joelta porhalsi viranomaisten kumivene, josta huikattiin ranskaksi oikea VHF-kanavanumero.


Tullilaiturissa vierähti pari tuntia, kun asiakirjoja kuljeteltiin toimistorakennuksesta toiseen.

Ranskalaisesta agenttielokuvasta lainattu vanhempi tullitarkastaja valkoisessa puvussaan ja lierihatussaan vieraili myös veneessä. Häntä kiinnosti lähinnä aikoiko pohjoisen yleisradioyhtiön palveluksessa ollut miehistö tehdä Marokossa journalistista työtä, ja onko laivassa aseita, huumeita tai droneja.


Kun oikea marinan pilttuu oli löytynyt, kävimme vielä satamakonttorissa satama- altaan toisella puolella. Konttorin vieressä oli myös suihku- ja vessarakennus.

Istahdimme hetkeksi joen rannassa olevalle penkille ja tiirailimme joen toisella puolella aukeavaa maisemaa: joen yli johtavan sillan jälkeen liikenne jakautui kulkemaan kukkulan kahta puolta. Vasen tie katosi mäen taakse näkymättömiin, oikea kulki komean tornin ohi kohti vanhaakaupunkia. Siellä täällä näkyi moskeijoiden minareetteja. Liikenteen äänet kantautuivat selkeinä veden yli. Yksittäiset kiihdyttävät kevytmoottoripyörät erottuivat muun liikenteen huminasta kimeinä, katkeilevina glissandoina. Yksi mopo tuntui kiihdyttävän huomiotaherättävän pitkään, ennenkuin se katkesi inhimilliseen fraasiin ”- hu akbar”. Oli iltapäivän rukoushetki.


Tulopäivän iltana kävimme vielä Salen vanhankaupungin kujilla ja söimme ylellisessä ravintolassa ud- luutun säestyksellä.


Sunnuntaina oli vuorossa Rabatinpuoleisen rannan souq, jossa oli myynnissä kaikenlaista, tuoreista hedelmistä mopon osiin ja höyrytettyihin kamelinpäihin. Välillä satoi aika reippaasti, ja pysähdyimme kuppilaan kahville.


Ratikkapysäkillä oli pysäkin nimi kirjoitettuna kolmella eri tavalla. Teksteistä yksi oli ranskaksi, toinen arabiaksi, ja kolmannesta ei oikein ymmärtänyt muuta kuin että sitä luetaan vasemmalta oikealle. Kirjoitusmerkit muistuttivat osin kreikkalaisia aakkosia, osin merikortin tai maastokartan merkintöjä. Sataman wifin äärellä suoritetun pikaisen googlauksen perusteella päädyimme siihen, että kyseessä on tifinagh, pohjoisafrikassa puhuttava berberikieli.


Kävimme myös ihan tavallisessa ruokakaupassa, jossa täydensimme varastojamme. Ostimme mm. 4 litraa maitoa kahvitarpeisiin. Veneessä huomasimme, että sen viimeinen käyttöpäivä oli keskiviikko. Maanantaina söimme sitten korvapuusteja ja lettuja..


Keskiviikkona 6.11. aamupäivällä satama- allasta kiersi pitkä letka vanhoja autoja. Letka pysähtyi satamakonttorin viereen, ja autot pysäköitiin parkkipaikalle ja sen viereiselle kentälle. Ylpeät omistajat esittelivät kernaasti kulkuneuvojaan, joista vanhimpia oli kunnostettu jo vuosikymmeniä. Koristeluun oli käytetty kitsastelematta jalopuuta ja helmiäistä. Joillakin autoilla oli univormupukuiset kuljettajat valkoisine hanskoineen.




Illalla kävimme vastarannan kukkulalla kävelyllä. Hassan- torni oli komeasti valaistu. Valo vaihtui harvakseltaan ja eri tavoin kohdistettuna punaisesta siniseksi ja keltaiseksi.

Kalifi Abu Yusuf Yaqub al-Mansur rakensi Hassan- tornia vuosina 1195 – 1199. Siitä piti tulla maailman korkein minareetti, 86 metriä. Työt kuitenkin lopetettiin 44 metrin korkeuteen kalifin kuoltua. Minareetissa ei ole rappusia, vaan luiskat, joita myöten esirukoilija saattoi ratsastaa tornin huipulle.

Joen rannasta katsoen tornin takana on kuningas Mohammed V:n mausoleumi, johon on haudattu myös hänen poikansa Hassan II ja tämän veli. Rakennustyöt kestivät vuodesta 1961 vuoteen 1971.

Rakennus on julistettu Unescon maailmanperintökohteeksi.

Kävelyretken päätteeksi nautimme minttuteet lähikuppilan jalkakäytäväterassilla sateen hiljaksiin ripotellessa.


Jouduimme odottelemaan satamasta lähtöä perjantaihin asti, koska Irlanninmerellä pysyttelevä voimakas matalapaine oli nostanut kovan merenkäynnin, ja matalasta jokisuusta oli mahdotonta päästä turvallisesti merelle.

Joutoaikoina rakentelimme ja puhdistimme venettä. Vesikoneen vedenottoputki ja hanaliitännät sekä sähköt piti vielä kytkeä. Kansi sotkeentui rapakelillä nopeasti, ja suolapärskeet saivat teräsosat valkoisen ja ruskean kirjaviksi. Satamassa oli onneksi yllin kyllin vettä kuuraamiseen, ja etikkaveteen kastettu karhunkieli löysi teräksestäkin monin paikoin oikean värin.


Seuraavassa tekstissä lähtö Rabatista Lanzarotelle.. jatkuu..

Edellinen

2 kommenttia