Kuinka selvitä pitkän retken aiheuttamien sosiaalisten kontaktien vajauksesta. Kun normaalielämässä (tässä tapauksessa normaalilla viitataan elämään jossa asutaan yhtä asuntoa, yhdellä paikkakunnalla ja läheiset ja kaverit on lähellä ja saavutettavissa) se usein luonnistuu itsestään, kun etäisyydet ovat pienemmät ja työ tuo mukavaa maustetta itse kunkin sosiaaliseen eloon.
Vuosia on kulunut tällä retkellä, ja etäisyys entiseen elämään joiltain osin kasvaa vain, toisilta osin ei onneksi lainkaan. Tämänkaltainen reissu nostaa omalla tavallaan esiin elämän oikeasti tärkeät, vahvat ja kestävät asiat.
Jonkun verran puhutaan siitä, kuinka aikuisena on vaikeampaa tutustua ja ihan erityisesti ystävystyä. Se on varmastikin totta. Tässä elämäntyylissä olen huomannut sellaisen piirteen, että ihan liikoja ei enää jakseta kursailla tai ujostella. On käynyt jo selväksi, että tässä ei ole koko koulun ala-asteen aikaa tutustua toiseen. Hyvässä lykyssä saatetaan purjehtia samoilla vesillä joitakin kuukausia. Ehkä törmätään uudelleen toisessa ankurilahdessa puolen vuoden kuluttua, tai kolmen vuoden kuluttua. Tai sit hengaillaan melko tietoisesti samoilla alueilla seuraavat kuukaudet. Sitten on niitä joiden seurasta ollaan nautittu vain yhden sundownerin verran, mutta sekin on ollut merkitsevä. Ja sitten on nitäkin, joita on nähnyt vain Suomilomilla. Kaikkia näitä ja vielä toisenlaisia variaatioita on tämän retken aikana ollut.
Joku saattaisi kuvitella, että minä (V) olen se sosiaalisempi meistä, näin ei toki oikeassa elämässä ole. Meidän oma määritelmä itsestämme toki pätee kumpaankin: Yltiösosiaaliset erakot. Mutta ihan arkielämässä on niin, että minä olen se, joka aina ujostelee lähestymistä enemmän.
Jolla-ajelulla keskustelua:
-Ei mennä vielä tervehtimään.
-Katsotaan huomenna. Kato ei ne oo ulkonakaan.
-Älä aja niin läheltä niitä! - siinä pelossa, että ne moikkaa ja sit on pakko pysähtyä rupattelemaan.
Mutta sitten kun suostumuksella tai kavaluudella Macko on ajanut meidän jollan jonkun uuden naapuriveneen kyljelle moikkaamaan, puheripuli on tutumpi tauti kuitenkin miulla.
Muistan ennen lähtöä kuulleeni lauseen
-En kestäisi niin pitkään ilman työyhteisöäni ja ystäviäni.
Se on noussut muutamankin kerran mieleeni näiden vuosien aikana. Meidän työyhteisö/ystävä/perhe ja kaikki on nyt TUO toinen ihminen, joka asustaa tätä samaa venettä. Välillä on tosiaan syytä saada muutakin seuraa.
Edellämainittu on yksi tapa tutustua. Sitten on ollut hyvin monenlaisia erilaisia kohtaamisia. Mm. Cuxhavenin marinassa tutustuttiin kolmeen venekuntaan vaan sattumalla olemaan samassa marinassa samaan aikaan. St.Martinissa tutustuimme VHF-radionetin kautta muutamaan venekuntaan, Grenadassa pandemiantarkastusjonossa useampaan venekuntaan. Curacaolla ihan viimeisinä viikkoina alkoivat höllentämään ravintoloiden aukioloja ja ihmisten kohtaaminen oli taas sallittua, silloin päästiin kokeilemaan Happy Houria. Siellä tutustuimme jälleen ihmisiin ja myös kohtasimme venekunnan, jonka olimme nähneet edellisen kerran Las Palmasissa. Marinassa jos näkee suomalaislipun, niin se venehän ei tietenkään jää huomiotta - näin tutustuimme Artemiksen Hessuun. Hyvin moninaisia tapoja on siis ollut. Sitten on tämä kuuluisa sosiaalinen media: Viestintä appit kuten WhatsApp (mm. tätä kautta ollaan tutustuttu Oliviaan, Zeldaan, Sipiin, Balanceen) ja ihan vanhanaikaisena ehkä jo pidetty sähköposti ovat auttanut ja helpottanut oloa ja tietysti Instagram/Facebook.
Kirjojen/blogien ja some-tilien takaa on paljastunut sellaisia aarteita, ettei olisi osannut arvata. Ihan alkumatkasta näin tutustuin Auliin, jonka kanssa olemmekin sen jälkeen tasaisen epätasaisesti kirjoitelleet. Olin toki lukenut mm. Mantan blogia ja Aulin kirjoja jo ennen lähtöä, mutta sähköposti oli tässä tapauksessa käänteentekevä ystävystymisväline. Se juhlahetki, kun sähköposti saapuu ja otat kahvin ja istut alas lukemaan. Vähän niinku istuisi ystävän kanssa kahvilassa.
Nyt ihan tuoreimmista meille mm. Saippuakuplaunelma. He lähtivät Suomesta vähän meidän jälkeen ja tulivat suoraan tänne Ranskan Polynesiaan. Vasta luullakseni parin vuoden jälkeen taisin löytää heidän instatilinsä ja pikkuhiljaa tykkäyksistä lyhyihin viesteihin ja mitä lähemmäksi tulimme Tyyntämerta sen pidemmiksi alkoivat viestit venymään. Niinpä siinä vaiheessa kun saavuimme Ranskan Polynesiaan laitoimme aavistuksen isomman vaihteen silmään, jotta pääsisimme heidät ihan livenä näkemään. Siinä pääsi jo kyseenalaistamaan, että olemmeko mottomme veroisia: Emme ole siellä missä pitäisi, einkä ainakaan siihen aikaan. Todistimme, että toisinkin on mahdollista ja saavuimme samaan ankkurilahteen heidän kanssaan.
On se aina kuitenkin jännittävää tavata kasvokkain, vaikka olisikin jo viesteillyt aikansa. Tällä kertaa kohtaaminen oli ihan erityisen luonteva. Saavuimme Huahinelle melkoisessa sateessa ja vähän väsyneinä. Kannelta vilkuteltiin ohiajaessamme ja huudettiin, et otetaan pienet torkut ja tullaan sitten. Se olikin sitten sellainen hetki kuin olis vanhojen kamujen luokse mennyt.
Tätä päädyimme kummatkin ihmettelemään. Ilman muuta aina kyse on myös toimivasta kemiasta, mutta väitän, että myös matkustusvuosien kokemuksesta. Ei tuhlata aikaa turhaan kursailuun. Tilanteeseen mennään omana itsenään (erityisesti yhden yön purjehduksen jälkeen väsyneenä - sehän on kaikkien seiloreiden purjehduksen unelmapituus - not.) Annetaan itsestään se mitä on antaa, otetaan vastaan se mitä tarjotaan. Tässä tapauksessa se osoittautui erityisen toimivaksi komboksi.
Mutta missä kohtaa tulee sitten se erakkovaihe? No lähimenneisyyden esimerkkinä: Parin kuukauden hyvin sosiaalisen elon jälkeen Meira ja Sami lähtivät ja me sitten myös purjehdittiin kohti Tuamotuja murjottamaan keskenämme. Kuukausi, kaksi meni niin ettei huomattukaan. Vuosi vaihtui ja siinä paikkeilla kapu oli saanut erakoitumisesta (ei förstistä) tarpeekseen ja niin tutustuimme s/y Lungtan Daniin ja Kathyyn. Molemmilla veneillä on omat suunnitelmansa, joskus ne osuvat yhteen ja joskus ei. Joka tapauksessa se aika, joka ollaan samassa ankkurissa on epämääräinen käsite. Puheeksi on tullut jooga “Joo sitä on hyvä tehdä, jotta pysyy jonkinlaisessa kunnossa.” “Haluaisitko joogata yhdessä?” “No miksipä tosiaan ei.” Ei kaiveta kalentereita, että koska sellaiseen voitais ryhtyä, vaan huomenna. Sit huomenna katsotaan, että huvittaako ylihuomennakin.
Tässä elossa sidotut ystävyyssuhteet voivat olla monen tasoisia, kuten tietysti kaikki ystävyyssuhteet. Väitän kuitenkin, että tämänkaltainen elämäntapa poistaa tiettyjä esteitä ja opettaa kuuluisaan ilmiöön; Carpe Diem. Pare nauttia hetkestä nyt, huomenna saattaa myrskytä ja joudutaan jättämään joogat väliin ja pahimmillaan siirtymään toiseen ankkurilahteen ja jos se ei satu yksiin naapuriveneen suunnitelmiin, niin saatamme tavata seuraavan kerran vasta kuukausien, ellei jopa vuosien kuluttua, jos silloinkaan.
Sivusimme aihetta myös Lungtan Kathyn kanssa. Heillä on samankaltaisia ajatuksia tästä aiheesta. Ehkä se onkin yksi purjehtijoita yhdistävä ominaisuus? Ei ehkä kuitenkaan. Onhan se niin, meitä on niin moneksi. Esimerkiksi purjehtivat lapsiperheet todennäköisesti kaipaavat enemmän seuraa kuin hidastuneet toisiinsa jumittuneet reilusti keski-ikäiset erakot?
Tämä kirjoitus on jo muutamia viikkoja täällä odottanut, ja nyt on jo uudet kujeet - Beer`n Bob! Nuwam2 Yvonnen ja Rayn meille esittelemä mainio tapa tutustua ja höpöttää kanssacruisereiden kanssa. Jätetään sen tarkempi esittely toiseen kertaan - mainittakoon tässä vain sen, että meneillään on yhä sosiaalinen jakso täällä Fakaravalla.
Arkipäiväisia itsestäänselvyyksiä Veneen sähköt Victorian tapaan