Etsi
  • Vali

Luonto kiittää, tai ei.

Päivitetty: 27. joulu 2020

Tässä kirjoituksessa ei ole mitään, mitä voisi tieteellisesti todistaa todeksi. Tämä on puhtaasti yhden luontokappaleen suoltamaa tekstiä muutamasta omakohtaisesta kokemuksesta ja siitä mitä ympärillä ihmetyttää ja kummastuttaa. Ihastuttaa ja pelottaakin joskus.


Sitä tässä oon miettinyt - sitä sanontaa, et kun halutaan lähemmäksi luontoa. Tai parempaa yhteyttä siihen. Että miten se tapahtuu, vai tapahtuuko se koko ajan, kun sen vaan ymmärtäisi tajuta.


Oon lukenut siitä, kuinka metsään jos menee ja jaksaisi istua tarpeeksi pitkään kannon päällä (toivoen, ettei se ole se muurahaispesä, silti kestäen niitä hyttysiä, mäkäräisiä ja hirvikärpäsiä) ja siis silloin tarkoitetaan todella pitkään, niin eläimet alkaa sit tulemaan lähemmäksi. Tai ehkä vaan ihminen alkaa olemaan herkempi ja kuulemaan ja näkemään ihan eri tavalla lähellä olevat luontokappaleet.


Omat kokemukset on vielä kovin rajalliset. Mutta oon miettinyt, että ehkä en vaan ole osannut tulkita asioita oikein. Takautuvasti tulee nyt muutama kohta, jossa luonto on ehkä yrittänyt viestiä jotain.


Yksi kokemus oli kyllä aivan ehdottoman selkeä. Siinä ei tarvinnut olla mikään lintukuiskaaja tai edes tavan ornitologi ymmärtääkseen viestin. Eräänä kesänä suunniteltiin rantautumista Stora Träskön laguuniin. Rantaa lähestyttäessä tiira alkoi lentämään lähemmäksi ja huutamaan. Kun hänen mielestään viesti ei mennyt perille, alkoi hyökkäykset olemaan agressivisempia ja hyökkäykset alkoivat jo hipomaan päätäni kun satuin siellä keulassa olemaan. Lopulta pystyin näkemään sen kitarisat melko läheltä. Siinä kohtaa käännyin anovasti Kapun puoleen, et jos mitenkään nyt sopis vaihtaa rantautumispaikka - tänne ei ainakaan olla tervetulleita. Ihanat pienet palleropoikaset sieltä myöhemmin nousikin kallioille tepsuttamaan.


Tämän reissun ajalta esim. legi Ustkasta Świnoujścieen. Aamulla lähtö - aavistuksen liian pitkän illallisen jälkeen, silmät vielä vähän sikkurallaan. Säätietojen mukaan tulossa aivan ihanteellinen päivä merellä. Pomppunen ulostulo - ok, tästä tää tasaantuu, ajateltiin. No ei tasaantunut. Alkoi aivan järjetön ukkosmyräkkä, joka oli mitä kauneinta katsottavaa noin niinku periaatteessa, mutta veneessä jossa ei ole sprayhoodia tai mitään muutakaan suojaa avotilassa, meno oli melkoisen märkää ja viileätä, kuten usein kesäiselläkin Itämerellä. Niin että olisiko pitänyt se yksi jälkiruokarommi kuitenkin muistaa jättää Poseidonille?


Tai kun lähdettiin ylittämään Biskajaa. Se josta Hesari otsikoi juuri: “Yksinpurjehtija Ari Huusela on valmis Biskajanlahden “myrskyhorroriiin”, mutta ennen sitä edessä on vielä monenlaista säätöä.” No säätöä oli kyllä meilläkin ennen sitä. Kuitenkin tuo edellämainittu legimme vielä tuoreessa muistissa, tarjottiin ensin Poseidonille rommipaukku.. ja sitten moottoroitiin miltei viisi vuorokautta totaalisen tyynen Biskajan yli. Note to myself - jotain noiden edellisten väliltä vois olla se oikea annostus.





Ja ne delfiinit - ne ihanat suloiset, ystävälliset. Yhä ajattelen niitä noin, mutta kyllä siihen pieni takakireys on tullut lisänä, kun melkoisen monta kertaa on käynyt niin, että delfiinien ilmestyessä ja jonkun mennessä kannelle niitä ihastelemaan, on kannelta löytynyt irronnut sokka, ruuvi, pultti tmv.….Ikäänkuin ne olis tullut varoittamaan. Nykyään siis otetaan delfiinit vastaan yhtä innostuneina, mutta aina ja siis oikeasti ihan aina, siinä kohtaan käydään todella tarkkaan läpi kansi ja löytyykö jotain ylimääräisiä tipahtaneita osia, tai onko joku muu jollain tavalla oudon näköinen, josta he olis tulleet illmoittamaan typerille ihmisille jotka ei edes sitä huomaa.


Tai kun on snorklaamassa aivan uudessa paikassa - minulle - rausku meinaa törmätä ja kumpikin pelästyy niin, että meinaa merivettä päästä snorkkeliin vaikka se on 20cm. Vedenpinnan yläpuolella. Rauskulla ei ollut putkea, se pelästy jotenkin muuten vaan. Tähän ei tarvittu montaa kuukautta tutustumista kuten siinä Mustekala opettajana -elokuvassa. Tämä oli pelästymistä ensisilmäyksellä.


Vai onko se sitä, kun olet kävelyllä upealla kalliorannalla, jonne aallot lyö näyttävästi korkeita vesipatsaita. Mukana on luonnollisesti vain kännykkä, jolla yrität kuvata sitä parasta pärskettä. Siellä slaavikyykyssä yrität pitää sitä kännykkää mahdollisimman paikallaan. Jalat alkaa puutumaan. Vielä jaksaa, vielä jaksaa - Äsh, ei sitä tule, lopetan ja nousen ylös. Ennen Kuin polvet on edes suoristuneet, sieltä tulee se upein, korkein, vaikuttavin ja pelottavin (koska olet ehkä kuitenkin vähän liian lähellä) aalto.. Ja sinulta pääsee karjahdus merelle “ #¤//& nyt sitten teit sen, tautisen nuija!!” Käännyt, otat pari askelta- käännyt takas ja varmuuden vuoksi alat tyynnyttelemään “Siis se oli aivan upea, ja mua vaan harmitti, etten saanut sitä videolle. Yhtään en tarkoita kiukutella!” Siinä pelossa, että seuraavan kerran kun nostat ankkurin, sieltä tulee joku järjetön aalto pesemään siut avotilassa, jossa ei siis ole sitä sprayhoodia, tai katontapaista jonka suojassa voisit kuvitella olevasi.


Toisaalta on myös niitä hetkiä kun luonto tulee liiankin lähelle ja kutsumatta. Karibialla on jonkun verran malko vapaasti kulkevia koiria ja kissoja. Carriacoulla rannalla kävellessä tutustuttiin yhteen koiraan, joka oli aivan hurjan kiltti ja oikea herrasmies. Saattoi meidät koko oman reviirialueen läpi ja takaisin, heittäen kevyet hyvästit kun poistuimme hänen alueeltaan. Siinä rajalla tuli kaksi seuraavaa koiraa meidän seuraksi. Toinen näistä todennäköisesti nuori ja kovin innokas. Piti olla kuin ei huomaisikaan, jotta se pystyi kävelemään suht normaalisti vierellä. Ennen paluuta kotiin pysähdyimme vielä auringonlaskuoluelle kumpparilaiturin vieressä olevaan baariin. Istuin rappusille ja sieltä tuli nuori innokas ihailija joka meni aivan häpsinkiin siitä, että olin nyt samalla tasolla. “Silitä, silitä, silitä… päästä, leuan alta, päästä eiku… oota tuun lähemmäksi, jos nostan tassut sun kaulalle, pystyt paremmin rapusttamaan mua mahasta.. Eiku tuun syliin, oota jos saan tassut sun kaulan ympärille ja hyppään sit oon sun sylissä..” “Woohooowhoow seis! Sie pöhkö kirppukasa! Mie lähden nyt kyl pois ja sie jäät muuten tähän.”

No harvemmin näitä, yleensä ne on hyönteisiä.



Se tarina siitä nuoresta keittiömestarinaisesta johon tutustuttiin Antigualla, jonka äiti oli sanonut hänelle, että kaiken voit syödä mitä itse pystyt tappamaan.. Onkohan se hyönteissyönti trendi jo mennyt ohi? Periaatteessa siitä voisi tulla mun ruokavalio. Ei muuten tee edes tiukkaa niiden tappaminen (kunhan ovat tarpeeksi pieniä, eikä mielellään kovakuorisia). Nehän työntyy itse joka paikkaan. Toissailtana yksi meni väkisin silmään. Totaalinen lose-lose tilanne. Siltä meni henki ja miulta meni näkökyky toisesta silmästä muutamaksi minuutiksi ja se häiritsi siellä silmässä aamuun saakka, kunnes se rähmän mukana oli tullut sieltä ulos.


Täällä on hyttysiä sillain riittävästi, ettei niitä saa edes tapettua sukupuuttoon. Kyllä, miulla on jonkinlainen käsitys, että niitä tarvitaan tähän suurempaan kuvioon nähden. Silti. Sitä paitsi näillä on täällä vielä jotain dengueta tai zikaa. Poistuukohan se jos niitä kiehuttaa tarpeeksi pitkään. Niinku sieniä ryöpätään?


Tai ne nuijat, jotka on jossain jauhoissa, pastassa tai riisissä. Ai että! Valitettavan läheiseksi olen kyllä niidenkin kanssa tullut, että niillekin tulee puhuttua, ennen varsinaista murhaa. En ole varma onko se ihan normaalia. Ehkä se liittyy siihen, ettei ole tarpeeksi juttukavereita.


Näitä ihmetellessä oma päätelmäni on, että kyse on siitä onko tarpeeksi aikaa tulkita, tajuta, huomata mitä ympärillä tapahtuu. Nähdä luonto. Ymmärtää että on osa sitä. Arvostaa. Erityisesti arvostaa ja kunniottaa sitä.



Edellinen Seuraava

1 kommentti