Muutaman päivän kuluttua on kulunut vuosi siitä, kun irroitimme köydet Herttoniemen rannasta ja lähdimme purjehtimaan ilman aikataulupaineita. Tällä kerralla kyse ei ollut viikonloppupurjehduksesta tai kesälomapurjehduksesta. Nyt lähdettiin kauaksi.
Aloin kirjoittamaan blogia kahdesta syystä. Ensinnäkin, ettemme siinä tapahtumien yltäkylläisyydessä unohtaisi, mitä kaikkea olemme saaneet matkallamme kokea.
Toinen syy oli se, että kun tästä matkasta haaveilimme, sitä suunnittelimme ja siihen valmistauduimme, me kumpikin etsimme koko ajan blogeja ja vlogeja seurattavaksi. Normaalia tiedonnälkää. Oli ihana lukea muiden kokemuksista, ihanista paikoista, joissa kirjoittajat olivat käyneet; haasteista joita olivat kohdanneet ja tunteista, joita matkalla olivat kokeneet. Se toimi ikäänkuin henkisenä valmentautumisena. Samaan aikaan käytännön valmistelut valloittivat yhä enemmän vuorokauden tunteja. Ne pitivät päämäärän kirkkaana.
Koska blogeista oli meille suurta iloa, halusin itsekin kantaa oman korteeni tähän kekoon ja kertoa kokemuksemme.
En ole ikinä pitänyt päiväkirjaa. Enkä oikeastaan kirjoittanutkaan. Kynnys oli melkoisen korkea. Mutta ajatus siitä, että pystymme palaamaan näihin kokemuksiimme myöhemmin uudestaan, oli kovin houkutteleva. Vuoden kirjoittelun jälkeen, voin todeta että niin juuri on. Ihanaa ottaa teksti auki ja lukea se jälleen kerran läpi, korjata tai säätää sitä vähän, valita muutama kuva. Taas ollaan hetki jossain paikassa josta ollaan jo lähdetty pois. Parasta mitä tämä on minulle antanut, ovat kirjoituksiini saamani kommentit. Minä - joka en ole millään muotoa kirjoittaja, olen saattanut saada hymyn jonkun kasvoille. Tässä kohtaa teen aaltoja, vaikka meri olisikin alla tyynenä.
Kun matka nyt jatkuu, niin myös blogi. Ihan kohta päästään siihen suureen johon valmistauduttiin niin pitkään ja joka jännittikin aika paljon - Atlantin ylitykseen. Kohta. Ensin tulee Kap Verde. Viimeiset valmistelut, miltei onnistuneet korjaukset. Oi ristiriitainen ja ihana Kap Verde.
