Purjehdus Cartagenaan alkoi aivan unelmatuulilla ja tasaisella merellä. Se tunne, kun ilmoille pääsee ajatus - tätäkö tämä olikin, kyllähän tätä nyt tekisi vaikka pari kuukautta putkeen. Vaan harvoinpa sellainen samppanjapurjehduskeli osuu kohdalle.
Koska päätimme mennä suoraan Cartagenaan, matkaa oli vajaa 500NM:ia. Kapteeni oli lueskellut muiden kokemuksia, miten tuo legi on parasta suunnitella ja mennä, jotta saa parhaat tuulet ja välttyy kaikista ikävimmistä aallokoista Barranquillan niemen nurkilla.
Viritimme kummatkin keulapurjeet ulos - meillä genoa ja fokka- goosewingsille, eli puomien varaan sivulle. Tuuli pysyikin mukavan myötäisenä ja sitä oli tarpeeksi antamaan raskaassa lastissa olevalle Victorialle reippaan vauhdin. Kolumbian niemen nurkilla tuuli kääntyi myötäisenä mukanamme, mutta aallokko muuttui sekavan raskaaksi.
Meidän aina niin runsas kalasaalis - ainokainen kämmenen kokoinen sintti.
Baranquillan jälkeen alkoi aallot kasvamaan.
Päivät rytmittyvät auringonlaskuilla ja nousuilla.
Viime metreillä hiukan uupuneina "Eihän tässä enää viitsi käydä nukkumaan, kun ollaan just perillä" osoittautui myöhemmin hyvin vääräksi ajatukseksi.. Olimme kerrankin etuajassa ja päätymässä Cartagenan valtavaan satamaan pimeässä aamuyössä. Tilanne, jota kannattaa aina ja joka tapauksessa välttää. Malttamattomuus vaan voitti tällä kertaa. Silmät sikkaralla sitten kierrettiin Tierrabomban saari joka lisäsi vielä matka-aikaa parilla tunnilla.Päivänvalossa tätä ei olisi jouduttu tekemään, koska silloin olisi ollut helppoa erottaa missä kohtaa on oikotie.
On nimittäin niin, että jo aikaa sitten 1600-luvulla jotkut portugalilaiset laivat olivat ajaneet hiekkasärkille Boca Granden kohdalla. Sata vuotta tämän jälkeen salmesta taas pääsi hyvinkin läpi. Tämä johtui vuorovesistä jotka liikuttivat hiekkaa edes takaisin. 1700-luvun puolestavälistä lähtien päätettiin yrittää keinotekoisesti sulkea koko salmi, jotta Cartagena olisi helpompi suojella. Jo aiemmin oli koko kaupungin ympärille rakennettu muurit. Vuosisadan lopussa tämä lopulta onnistui ja siihen jätettiin pieni aukko, josta vain pienet veneet mahtuvat menemään. Rakennelma toimii yhä, vuorovedet tai mitkään muutkaan eivät ole sitä murtaneet. Joten tällä ensimmäisellä kerralla ei todellakaan haluttu testata miten osutaan: Tähän astisella kokemuksella uudessa maassa, ei voi olla ihan varma, että kartassa näkyvät merimerkit ovat oikeasti siinä missä niiden pitäisi olla.
Reilun parin vuoden saarielon jälkeen saavuimme uudelle mantereelle keskelle melko isoa kaupunkia. Kaupungin silhuetti oli vaikuttava, pilvenpiirtäjä toisen vieressä. Yksi niistä näytti liikkuvankin. Siinä väsymyksen tilassa ja pimeässä kesti hetken tajuta, että se kyseinen iso talo oli risteilijä joka toden totta liikkui. Kun vielä hetken aikaa kiersimme ja yritimme hahmottaa miten sijoitumme siinä valomeressä ja mikä oikeastaan on se oikea paikka ankkuroitua, saimme ankkurin laskettua aivan samaan aikaan kun aurinko nousi satamanosturien takaa.
